Pentumuisteloita

Koiranpentua alettiin etsiä siinä vuoden 2011 lopulla, kun elämäntilanne muuttui sillä tapaa että koiran hankkiminen tuli mahdolliseksi. Pennun hankkimisessa oli omat vaikeutensa, sillä pikkumünstereitä syntyy aika vähän vuosittain ja kysyntää on kuitenkin aika paljon.
Siinä jonkin aikaa etsittyämme tulikin sopiva pentue, pentuja syntyi suht monta ja meille alustavasti varattiin urospentu (jota jo kutsuimme Manuksi keskenämme). Pettymys oli kova, kun pennulla ilmeni kai jonkinlainen neurologinen häiriö sen alettua kävelemään. Pentu piti siis lopettaa ja tottakai se suretti. Muistan vieläkin yhden Olavin lähettämän lohdutustekstiviestin, missä luki että ”vielä me se oma Manu jostain saadaan”. Jälkikäteen ajatellen on hyvä asia, että vika ilmeni jo ennen luovutusikää koska koirasta luopuminen olisi ollut paljon vaikeampi paikka jos se olisi ehtinyt jo tulla meille.
Etsintä jatkui ja jonkin ajan päästä syntyikin tämän ”oikean Manun” pentue. Oli jännittävää odottaa tietoa, että saammeko omaksemme jonkin näistä pennuista. Onneksi saimme! Olin toivonut omaa koiraa varmaan 6-7 -vuotiaasta asti. Meillä kyllä oli kotona koira, mutta sellaista ihan omaa koiraa, jonka rodun ja nimen voisi valita itse ja jonka saisi itse kasvattaa pennusta asti. Manusta tuli siis minulle yhden ”unelman täyttymys” (myönnettäköön, että ehkä hieman erilainen kuin lapsuusajan lassie-kuvitelmat…).

pikku-Manu

pikku-Manu

En ole varmaan koskaan jännittänyt mitään niin paljon kuin Manun hakemista kun se tuli luovutusikään. Jännitin, että jos kasvattajat jostain syystä päättävätkin että eivät halua myydä Manua meille ja kotiin pitääkin tulla tyhjin käsin (järjetöntä, kyllä) :D Kaupat tuli kuitenkin tehtyä ja lähdettiin ajamaan kotiin päin. Manu oli pieni ja sillä oli maailman pehmein turkki. Se huusi kuin syötävä ensimmäiset 15 minuuttia ja nukahti sitten minun syliin. Tarkistin viiden minuutin välein, että hengittäähän se vielä… Olavia jännitti niin paljon kotimatkalla, että se vaan ajoi ihan tuppisuuna ja mietin, että entä jos Olavi haluaakin palauttaa pennun. Ei onneksi halunnut ja jännityskin hälveni pikkuhiljaa :D
Manu kotiutui meille hyvin ja siinä alettiin heti opetella sisäsiisteyttä, omaa nimeä ja hihnassa kävelyä. Alussa oli yllättävän rankkaa. Olin silloin vielä opiskelija ja Manun kanssa päivät kotona Olavin ollessa töissä. Manua piti viedä ulos niin monta kertaa päivässä, jos se oli hereillä niin noin puolen tunnin välein. Ahkeruus kyllä kannatti sillä Manu oppi aika nopeasti sisäsiistiksi.
Harjoittelimme myös paljon ja huolellisesti yksinoloa. Meidän edellisellä koiralla oli jonkinlainen eroahdistus/yksinolo -ongelma enkä halunnut enää sellaista koiraa, jonka kanssa on jo arkielämässä niin paljon hankaluutta. Manulla tosin ei ikinä tuntunut olevan mitään ongelmaa yksin jäämisessä tai olemisessa joten harjoittelukin oli helppoa sen kanssa. (Huom. en silti odottanut saavani koiraa, joka ei välttämättä edes nouse tervehtimään, kun tullaan kotiin. Että se siitä ”koirissa on parasta se että aina on joku iloisena kotona vastassa”….. Niinpä niin).

Korvat taisi olla oikean kokoiset jo syntyessä

Korvat taisi olla oikean kokoiset jo syntyessä

Kun oma nimi oli opittu, aloimme opettaa luoksetuloa ja istumista. Näihin on sekä sanalliset käskyt että käsimerkit. Sitten kun Manu osasi nämä, yhdistimme käsimerkkeihin pillikäskyt. Oikeastaan näistä pentuajan harjoitteluista ei ole kovin paljon muistikuvia, kaipa se oli silloin aika helppoa ja Manu oppi varmaan nopeasti. Tosin sen muistan kyllä että torumisen kanssa oli ongelmia, sillä Manulle ei tuntunut menevän se oikein perille. Oi jospa olisimme heti keksineet kolinapurkin… Olisi jäänyt monet painit painimatta.
Myös noutoa alettiin melkeinpä heti opettaa, tai alussa se oli lähinnä kehumista siitä jos Manu kantoi suussa mitä tahansa. Siitä siirryttiin palkkaamiseen jos esine tuli käteen ja niin edespäin. Nouto on aina ollut hankalampi juttu Manun kanssa. Pentuaikoina tosin oli myös omat odotukset ehkä liian korkealla ja otimme turhaan stressiä siitä, että Manulla oli huono ote noutoesineistä/linnuista. Silloin olisi voinut vaan enemmän palkata ja kehua siitä että se ylipäänsä kantoi ja toi niitä meille. Eikä odottaa mitään täydellistä suoritusta. Ei se nouto edelleenkään mikään Manun bravuuri ole mutta on se nyt tullut todettua että tositilanteessa ne linnut tulee kyllä hyvällä otteella ja innokkaasti isännän käteen. Eli kyllä me jotenkin onnistuttiin.

Tuusniemen mökillä

Tuusniemen mökillä

Pentuaikoja ei oikeastaan ole ikävä. Vaikka pikku-Manu olikin mahdottoman söpö (ulkoilu oli hidasta kun kaikki halusi silittää), oli se myös aikamoinen rasavilli. Sillä ei myöskään ollut oikein minkäänlaista itsesuojeluvaistoa ja koko ajan sai varoa, että se ei esim. putoa terassilta tmv. Yleistä Manulle oli myös juosta suuna päänä vettä täynnä olevaan ojaan, pää edellä sukelluksiin tietysti. Olin aina sydän kurkussa että nyt se hukkuu/katkoo luita/teloo muuten itsensä. Mutta se on kyllä edelleen yksi rakkaimmista muistoista, kun ensimmäistä kertaa sain sen pienen noin viisikiloisen rääpäleen syliin ja ymmärsin että siinä se oma koira nyt vihdoin on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s