Muistoja, muistoja vain

”Jään sateeseen
Ja teen jälleen muistoja, muistoja vain
Tai eiliseen jos meen
Teen taas muistoja, muistoja vain”

Tämä Kirkan käännöskappale tiivistää osuvasti sorsastuksen aloituksen tunnelmat. Sorsastuskausi aloitettiin tänä vuonna samalla paikalla kuin viime vuonnakin. Myös miehitys oli sama: kolme haulikkomiestä ja Manu. Itse pääsin osallistumaan vasta iltalennolle. Tiedustelujen mukaan lammella oli käynyt mukavasti sorsia ja kiivaimman iltalennon pitäisi alkaa noin kello 21.30. Kunnon nokipannukahvien jälkeen siirryimme passipaikoille.

Manu odottelee passiin siirtymistä makaillen, koska ei voi osallistua nokipannukahvitteluun

Manu odottelee passiin siirtymistä makaillen, koska ei voi osallistua nokipannukahvitteluun

Seisoskellessa passissa, kovat piipussa, odottaen sorsien saapumista huomasin, että omakin sydän pamppaili normaalia kovemmin. Kauan odotettu sorsastuksen aloitus sai minutkin hieman jännittämään, vaikka kyseessä ei ollutkaan elämäni ensimmäinen sorsastuksen aloitus. Vilkuilin kelloani malttamattomana. Kello oli viimein 21.30, sitten 21.45 ja lopulta 22.00 eikä sorsan sorsaa näkynyt. Läheiseltä järveltä kantautui muutamia laukauksien ääniä, mutta hiljaista tuntui sielläkin olevan. Viereiseltä passipaikalta kajahtaneet kaksi laukausta terävöittivät olemustani. Manu ei kuitenkaan vielä noutohommiin päässyt.

Kaihoisasta katseesta huolimatta sorsat eivät saavu lammelle

Kaihoisasta katseesta huolimatta sorsat eivät saavu lammelle

Lopulta minullekin siunaantui paikka. Kolme heinuria lensi sivusuunnassa passipaikkani ohi. Ampumasektorin kapeudesta johtuen ehdin ampumaan yhden laukauksen ja taaksehan se jäi. Paikka oli makea, mutta tilanne tuli vain liian nopeasti. Tässä olivatkin tilanteet ja laukaukset siltä illalta. Taivaan harmaat pilvet toivat lopulta sateen päällemme. Sateen yltyessä ja ensimmäisten salamoiden saapuessa horisonttiin oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja vetäytyä kotiin. Sorsastuksen aloituksen iltalento ja nolla sorsaa saaliiksi. Viime vuoden sorsastuksen aloitus oli kuin muisto vain ajellessani märkänä kotiin. Illan ainoassa tilanteessani ammuttu huti jäi hiertämään mieltä. Jos paikat on vähissä, niin kyllä ne pitäisi käyttää paremmin hyväksi.

Perjantaina oli revanssin aika samalla miehityksellä. Ilta muistutti keskiviikon aloitusta. Tällä kertaa ei tosin satanut, yhtään tilannetta ei tullut ja laukaustakaan ei ammuttu. Vähäiset tavit laskeutuivat suoraan lammen toiselle puolelle eivätkä ne kierrelleet lainkaan lampea ennen laskeutumistaan. Ennen passitusta olimme kiertäneet lammen pomppusorsien toivossa, mutta kaislojen seassa olleet tavit ja heinurit karkkosivat liian kaukaa. Osin tosin Manun avustuksella, kun Manu päätti uimalla ajaa ne lentoon. Vaikka Manu ei huvikseen ui, niin vesielementti näyttää kuitenkin miellyttävän, kun sorsia on edessä.

Yksi sorsastuksen hyvistä puolista on se, että vaikka saalista ei tulisikaan, ovat maisemat illansuussa hienot

Yksi sorsastuksen hyvistä puolista on se, että vaikka saalista ei tulisikaan, ovat maisemat illansuussa hienot

Lauantaina miesvahvuus oli pudonnut yhdellä, mutta tarmo oli sitäkin kovempi. Oma passipaikkani oli nyt lammen päässä, josta on hyvä näkymä koko lammen päälle. Ensin neljän heinurin parvi lensi korkealta kovaa ylitseni ja vähän ajan päästä (ilmeisesti) samaisesta parvesta palasi kolme kappaletta. Tällä kertaa sorsat alkoivat kiertää lampea etsien laskeutumispaikkaa. Passipaikkani tarjosi hyvän tilaisuuden seurata kiertelyä. Lopulta sorsat alkoivat pudottaa korkeutta ja kaartaa suoraan passipaikkaani kohti. Nostaessani haulikon sorsat alkoivat muuttamaan suuntaansa ja ensimmäinen piipullinen lähti matkaan. PUMMI! Toinen piipullinen paremmalla ennakolla ja sorsa alas hyvällä osumalla. Manu lähti innokkaana noutoon, mutta haku kohdistui hieman liian lähelle. Sorsa löytyi muutaman hakulenkin jälkeen lammen viereisen pellon reunalta. Myönnettäköön, että itsekin olin arvioinut putoamispaikan liian lähelle. Tämä heinuri jäikin lauantain ainoaksi.

Sunnuntaipäivänä kävin viemässä pari raudoilla varustettua minkkiloukkua lammen ympäristöön. Ennen rautojen viritystä kiersin lammen jalkaisin, mutta Manu sai tällä kertaa jäädä nuotiopaikalle odottelemaan. Haulikkokantaman ulkopuolelta lähti kaksi kahden tavin pikkuparvea. Ollessani koivupuskan takana kuulin, että lyhyen kantaman päästä nousi lentoon jotain taveja suurempaa. Nopea askel pois koivun takaa ja kaksi heinuria ilmassa karkaamassa kauemmaksi. Taas ensimmäinen piipullinen ohi ja toisella sorsa sai osuman. Putoamisasennosta oli nähtävissä, että osuma ei ollut aivan puhdas ja sorsassa olisi todennäköisesti vielä henkeä.

Manu alkoi vimmatun etsinnän ja selvästikin nautti siitä. Vauhtia oli normaalia enemmän ja häntä viipotti puolelta toiselle. Pellolta haettaessa Manu haki tuulesta hajuja ja lopulta jälki löytyi maasta. Manu lähti seuraamaan jälkeä ja kohta sorsa aloitti pakomatkansa maata pitkin aivan Manun edestä. Tässä kohtaa kävi oli helppo havaita koiralle sudelta periytynyt saalistusvietti. Manun havaitessa sorsan pakoyrityksen otti Manu muutaman vauhdikkaan loikan ja tarrasi hampaat näkyen sorsaan kiinni. Kokonaisuudessaan sorsa ehti pakenemaan noin metrin verran ennen kuin Manun leuat lukittuivat sen ympärille. Ei ikinä uskoisi, että ulkoisesti noin kauniista koirasta löytyy sisältä sellainen peto! Suorituksestaan polleana Manu luovutti sorsan tyylikkäästi istuen.

Saalistaja ylpeänä suorituksestaan

Saalistaja ylpeänä suorituksestaan

Vaikka määrältään saalis ei näiltä neljältä päivältä yllä taivaisiin, voi viikkoon olla tyytyväinen. Kovan työn jälkeen lentoon ampumalla saadut heinurit kattoivat keskiviikon ja perjantain pettymykset kirkkaasti. Manu pääsi esittämään taitojaan ja molemmissa tapauksissa Manulla oli oleellinen rooli sorsien löytämisessä.  Jatkoa ajatellen pitää tuo ensimmäinen laukaus ampua ehkä rauhallisempaan tahtiin. Tuntuu, että nuo ensimmäiset laukaukset lähtivät molemmissa tilanteissa liian hätäillen ja vasta paikossa keskittyminen ennakon oikeaan saantiin oli 100 % kohdallaan.

Jälleen kerran oli helppo havaita, kuinka tärkeää on, että mukana on (noutava) koira. Molempien lintujen löytäminen olisi ollut aikaa vievää eikä niitä olisi välttämättä edes löytynyt ilman Manun avustusta. Etenkin pimeällä linnun löytäminen on haastavaa. Suosittelen muuten kaikkia lukemaan hyvän kirjoituksen Tapiolan Takamailla -blogista: Ei haavakoita 2014. Manulle illallinen ottaa osaa haasteeseen!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s