Kotiläksyjä pentukoulutuksesta

Käytiin kolmisen viikkoa sitten pentukoulutuksessa Vakkerin Timon luona Vehniällä. Paikalle pääsi Tuiskun sisaruksista vain yksi, mutta jäipä ainakin reilusti aikaa kummankin pennun kanssa touhuamiseen ja yleiseen jutusteluun koirankoulutuksesta. Timpalla olemme käyneet Manun kanssa muistaakseni 4 kertaa ja apuja on löytynyt kaikkeen muuhun, paitsi siihen mitä ei koulutuksella voidakaan korjata eli Manun puutteelliseen riistaintoon. Tuiskun kanssa halusimme lähinnä nähdä miten se reagoi kyyhkyille ja saada palautetta tähänastisesta edistymisestä.

kas näin loikkaa Tuisku…

Testasimme pentujen kuuliaisuutta häiriötilanteissa, luoksetuloa, pillillä istumista, noutoa ja paikallaoloa linnun lähtiessä. Kontaktista saimme Tuiskun kanssa kehuja ja sitä onkin kyllä harjoiteltu paljon heti Tuiskun meille tulosta lähtien. Luoksetulo pillillä toimii hyvin, ainoa ongelma on Tuiskun hyppiminen sen päästessä luokse. Tämä(kin) ongelma on ihan itse aiheutettu, kun pentua on epähuomiossa palkattu vaikka se olisi hyppinytkin luoksetullessa. Korjausliike asian suhteen on aloitettu ja nykyään herkun saa vain ja ainoastaan silloin kun kaikki tassut ovat maassa. Nouto meni myös ihan hyvin, mutta hampaiden vaihtuminen on pennuilla parhaillaan kesken ja se aiheutti vähän hankaluuksia linnun pitelemiseen. Linnun ottaminen suuhun tuntuu varmaan vähän epämiellyttävältä, kun ikenet voivat olla hellänä ja hampaat heiluvat. Noutoharjoitukset ovatkin nyt jäissä sen aikaa kunnes hampaat ovat vaihtuneet.

Enemmän ongelmia olikin sitten tuossa pillillä istumisessa. Sitäkin on harjoiteltu heti siitä lähtien kun saatiin opetettua istuminen käsimerkillä. Itse oltiin kuitenkin töpätty siinä, että Tuiskulta ei oltu vaadittu istumista sillä sekunnilla kun pilli soi, vaan sitä oltiin palkattu vaikka se olisi esim. ottanut muutaman askeleen kohti. Tämä oli aiheuttanut sen, että Tuiskulla oli tapana pillin soidessa istua, sitten pompata muutama askel eteenpäin, istua, taas pompata eteenpäin jne. Eli todellisuudessa se ei pysynyt paikallaan. Jotenkin sitä oli itse vaan ajatellut, että ”no istuihan se sitten lopulta kuitenkin, niin palkataan siitä hyvästä”… Tätäkin ongelmaa alettiin heti korjata ja uusi toimintamalli on se, että kun pilli soi, Tuiskun tulee istua niille jalansijoille ja pysyä paikallaan kunnes isäntä tai emäntä tulee luokse ja palkkion saa vasta jos kaikki menee putkeen. Jos pillikäskyn jälkeen liikutaan askelkin niin palkkaa ei tipu. Jos harjoitus menee pieleen, koira vapautetaan ja kokeillaan pian uusiksi. Nyt parin viikon harjoittelun jälkeen tämäkin onnistuu jo huomattavasti paremmin kuin ennen pentukoulutusta.

Kyyhkysille Tuisku reagoi aika lailla niin kuin odotinkin, eli kiinnostui kovasti ja katseli perään lintujen siivittäessä, mutta ensimmäistä lintua lukuun ottamatta jäi niille sijoilleen. Siitä hyvästä sai sitten kehuja ja palkkaa. Tuiskusta kyllä huomasi hyvin sen, että vaikka se pysyikin paikallaan, kierrokset nousivat aika lailla lintukohtaamisesta. Nouto oli nimittäin vaikea saada onnistumaan heti lintuharjoituksen päälle, kun koiran ajatukset pyörivät selvästi ihan muualla. Sekin on yksi asia, jota on hyvä harjoitella kotonakin; noudon pitää onnistua silloinkin kun koira on vielä kierroksilla linnun kohtaamisesta. Koulutuksen jälkeen on törmätty lenkeillä muutamiin lintuihin ja seuraus on ollut joka kerta se, että Tuisku katselee lintujen perään mutta jää paikalleen. Sen jälkeen on hyvä tehdä kuuliaisuusharjoitus, kun Tuisku jää nuohoamaan hajuja. Siitä täytyy silti tulla pyynnöstä pois, vaikka kuinka kiinnostaisi hajujen haistelu.
Onneksi mentiin käymään koulutuksessa! Näihin muutamiin ongelmiin on paljon helpompi puuttua nyt suhteellisen alkuvaiheessa kuin esim. vuosikkaan koiran kanssa. Mennään varmaan tässä syksyn mittaan, tai viimeistään ensi vuonna, uudestaankin katsomaan onko kotiläksyt tehty. Harjoitukset jatkuvat… :)

Suomen kesä, lyhyt ja vähäluminen

Kuopion seudulla ainakin on riittänyt kylmää kesäkeliä. Toisaalta se on koiran kanssa ihan hyväkin asia, on helpompi puuhailla ja treenailla kuin helteillä. Manun kanssa ollaan lähdetty toteuttamaan fysioterapeutin ohjeita ihan kunnolla, sillä toiveissa on tietysti paremmin liikkuva koira ja se vaatii tässä tapauksessa työtä. Teemme fysioterapiaa suunnilleen tällaista ohjelmaa seuraillen:

• Juoksulenkki pehmeällä alustalla (Manu menee tasaista ravia) 1 krt x vko
• Mäkikiipeilyä (laskettelurinteillä) 1 krt x vko
• Uintia 1-2 krt x vko
• Ilmapatjaharjoittelua muutama minuutti lähestulkoon joka päivä, enemmän silloin jos ei muuta treeniä ko. päivänä
• Plus tietysti normaalit lenkit, mutta ollaan pyritty lenkkeilemään enemmän hiekkateillä ja pururadoilla kuin asfalttiteitä pitkin

Metsässä irti juoksuttaminen on jäänyt nyt kokonaan, koska Manulla on liian kova into etsiä eläimiä sieltä ja annettakoon kaikille pesimärauha. Syksymmällä sitten taas metsään juoksemaan. Uinti ei ole edelleenkään Manun lempipuuhaa, mutta saatiin se tuossa juhannuksena uimaan ensimmäistä kertaa veneen perässä (tai no, ehkä se seurasi enemmänkin veneessä olleita lihapaloja…). Jospa se siitä vielä intoutuu. Hyvällä tyylillä se ui, tasaisesti etu- ja takapäällä (eli ei nouse pystyyn vedessä) ja aika kovaa haipakkaa. Kun Manun kunto tässä vielä syksyä kohden kohenee (toivottavasti), niin pitää varmaan lisätä tai pidentää noita juoksulenkkejä jotta saadaan myös kestävyyskuntoa paremmaksi.

Mikä nyt hieman kuitenkin huolestuttaa, on tuo Manun terveystilanne. Ikävä kyllä Manu on taas ruvennut köhimään, ainakin öisin yleensä kuulen sen muutaman kerran yskäisevän. Voihan se olla, että tässä on kyse vain emännän vainoharhaisuudesta, mutta meillä oli jo jonkin aikaa hyvä tilanne ettei yskimistä esiintynyt ollenkaan vaikka lääkkeen annostus onkin nyt pieni. Siksi kyllä huomaan herkästi kaikenlaiset muutokset tilanteeseen. Toisaalta, kun sillä oli sitä PIE -yskää, yski se huomattavasti enemmän… Että mistä lie kyse taas? Heinäkuussa, muutaman viikon kuluttua, on tarkoitus testata kortisoniannostuksen pienentämistä niin että sitä annettaisiin vain joka toinen päivä. Jotenkin minulla ei ole yhtään uskoa siihen että kokeilu onnistuisi tai että Manu pystyisi enää ilman kortisonia olemaan, mutta kokeillaan nyt kumminkin… Kaikki sormet ja varpaat ristissä. Olisihan se ihan mahtavaa, jos päästäisiin kokonaan eroon kortisonin syöttämisestä vaikka annostus pieni nyt onkin eikä aiheuta ainakaan tällä hetkellä sivuvaikutuksia koiralle. Tärkeintä on, että Manulla on hyvä olla.

Tänään käytiin uittamassa koiraa vesityötreenien muodossa. Noutolintuna oli sama vanha tavi, joka oli sulatuksesta huolimatta jäänyt vielä turhan jäiseksi ja upposi veteen jotenkin hyvin näkymättömiin (vaikka kelluikin). Itselläkin oli vaikea nähdä missä se lintu oli ja samoin Manun oli sitä vaikea löytää. Monta kertaa se ui ohi ja näytti ihmettelevän että missä se nyt on kun täältäpäin se haju tulee… Hienosti kuitenkin jaksoi etsiä ja vähän avitettiin pikkukivien avulla (heittelemällä niitä linnun suuntaan). Siinä hyvä vinkki, jonka opimme kevään yhteistreeneissä. Manulla on vähän se vika, että se helposti kääntyy ja lähtee uimaan rantaa kohti, jos sitä sanallisesti koittaa ohjata, mutta kiviä lintua kohti heittelemällä Manua voi ohjata oikeaan suuntaan ilman että etsintä keskeytyy.

Nyt on pöydän alla nukkumassa kylläinen ja väsynyt koira. Huomenna ehkä lähdemme hakemaan piisaminnahkaa motivointilelua varten. Selvittämättä tosin vielä on se, innostuuko Manu yhtä paljon piisamin hajusta kuin tuosta supinnahasta. Palaillaan ensi viikolla!

Peruskoulutuksen toinen kerta

Eilen olin sivustakatsojana seuraamassa peruskoulutuksen toista kertaa. Vieraita koiria ja ohjaajia tarkkaillessa voi oppia paljonkin. Aiheena oli tällä kertaa nouto, jolle omistettiinkin koko puolitoistatuntinen. Kuvia ei muuten ole, koska vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ensi kerralla olisi aurinkoisempi keli, niin voisi jotain kuvitusta yrittää hankkia.

Ensin jätettiin koirat autoon odottamaan ja käytiin läpi koulutusnoudon perusteita esimerkkikoiran avulla. Manulle olemme noudon opettaneet spontaanimenetelmällä, jota itse pidän hiukan parempana tapana. Väitteeni perustuu siihen, että spontaaninoudolla saa aikaan mielestäni iloisemman suorituksen, jota koira lähtee aina innoissaan tekemään. No, Manulla se ei ehkä toimi koska se ei muutenkaan ole mikään tyypillinen iloinen koira. Mutta toisaalta koulutusnoudon avulla voi saada koiran ehkä nopeammin varmemmaksi noutajaksi ja aikaiseksi teknisesti paremman suorituksen. Mutta olen silti sitä mieltä, että seuraava pentukin opetetaan spontaanimenetelmällä ja otetaan sitten koulutusnoudon niksejä käyttöön jos jotain ongelmia ilmenee. Tämäkin tietysti on hyvin koirakohtaista ja paras on tehdä niin, minkä omalle koiralleen kokee sopivimmaksi.

Seuraavaksi otettiin koiratkin mukaan ja lähdettiin yksi kerrallaan kokeilemaan, miten se nouto onnistuu. Manu pääsi demonstroimaan taitojaan heti ensimmäisenä ja ihan hyvin se meni. En tosin mitään ongelmia odottanutkaan, koska Manulla on nouto aika hyvällä mallilla. Manun ongelmana on vähän se motivaation ja iloisuuden puute, ja esim. tässä suorituksessa se palasi kävelyvauhtia takaisin Olavin luo, mistä saimmekin kouluttajalta kommentin että onko koiraa paljonkin ruodittu noudossa… Totta on se, että Manun pentuaikoina emme osanneet noutoa oikein opettaa ja silloin meni moni asia mönkään. Aika hyvin ollaan kuitenkin saatu omia mokia korjattua jälkikäteen, mutta työtä se on tietysti vaatinut. Manu on nykyään sellainen varma mutta hidas noutaja.

Katsojan näkökulmasta oli muutamia asioita, jotka kiinnittivät huomioni.

1) Koiran turha piippaus, venkoilu, jatkuva steppaaminen ja muille pörhistely. Vaikuttaa, että usealla koiralla nousee kierrokset niin ylös tuollaisessa tilanteessa, ettei paikallaan odottelusta meinaa tulla mitään. Uskon, että ongelma voi johtua osaksi koirien hermorakenteesta, mutta myös koulutuksesta tai paremminkin sen puutteesta, tai sitten vääränlaisesta koulutuksesta. Kyllä Manukin käy kierroksilla kun sen ottaa autosta ulos koulutuspaikalla ja se näkee muut koirat. Mutta sille tehdään heti selväksi, että nyt rauhoitutaan ja odotellaan ihan nätisti paikalla istuen. Meillä on periaate, että kerran sanotaan ja jos ei mene perille, sen jälkeen tulee sama komento sellaisella äänensävyllä ettei jää enää yhtään epäselväksi tarvitseeko sitä totella (huom. ei tarkoita mitään naama punaisena -karjuntaa ;) ). Esim. juuri tuolla koulutuksessa kun Manun päästää autosta ja se siinä kiskoo hihnassa ja käy kierroksilla, riittää yleensä yksi napakka ”hei” -murahdus ja pieni hihnasta nykäisy. Sen jälkeen Manu muistaa miten hihnassa piti käyttäytyä ja saa kehut kun on nätisti. Tätä on kyllä harjoiteltu PALJON eikä se aina ole ollut niin helppoa.

2) Yleinen tottelevaisuuden/kuuliaisuuden puute. Pohdin, että jos koiraa ei esim. uskalleta laskea irti hihnasta piha-alueella sen vertaa, että dami käytäisiin viemässä viiden metrin päähän, miten sellaisen kanssa voi metsään lähteä? Minun mielestä tottelevaisuuden pitäisi toimia ihan kaikkialla muualla, ennen kuin lähdetään sinne haastavimpaan paikkaan eli metsään. Tätäkin ollaan harjoiteltu paljon Manun kanssa, ja silti se edelleen joskus unohtaa olevansa komennon alla, mistä ei saa lähteä ilman lupaa. Harjoitukset jatkunevat Manun elämän loppuun saakka…

3) Erilaiset noutoon liittyvät ongelmat. Ehkäpä noutoa ei oltu harjoiteltu kovin paljoa vieraissa paikoissa tai häiriötekijöiden läsnäollessa. Oletukseni oli, että yli 1-vuotiaiden ryhmässä kaikilla olisi nouto ainakin suht hyvällä mallilla. Muistan, että viime kevään treeneissä tuskailimme Manun huonon otteen kanssa. Meille muuten selvisi myöhemmin, että koiralla oli nielurisatulehdus tuohon aikaan, mikä varmaankin selitti ainakin osan ongelmista. Mutta näissä harjoituksissa huomasi esimerkiksi että koira saattoi lähteä noutoon ja damin kohdalle päästyään rynnätäkin omille teilleen. Minua ei niinkään kummastuttanut koirien temppuilut (koska koira on aina koira, opportunisti joka käyttää tilaisuuden hyväkseen) vaan se, etteivät ohjaajat tuntuneet puuttuvan asiaan kovinkaan säpäkästi. Niinkuin sanoin aiemmin, Manu saa välittömästi palautetta jos se rupeaa venkoilemaan. Mistä koira muuten tietää, milloin se tekee oikein tai väärin, jossei se saa palautetta heti?

Helppohan se on tietysti sivusta huudella niin sanotusti, mutta on meilläkin omat ongelmamme olleet. Ja osa on jo saatu ratkaistua. Esimerkiksi sen eteen, että Manu osaa olla rauhassa ja kuunnella ohjeita myös ihan toisen koiran lähietäisyydellä on tehty niin paljon töitä ja toistoja, ettei ole tosikaan. Joka päivä käydään 3-4 kertaa ulkona ja vastaan tulee yleensä vähintään 2-3 koiraa joka kerta. Silloin kun kontaktin otto toisen koiran läheisyydessä oli vielä ongelma, käytettiin joka ainoa tilaisuus harjoitteluun eli toistoja tuli viikoittain vähintään 40-50, luultavasti enemmänkin. Ja nyt ongelmaa ei enää ole.

Treeneissä saatiin muuten puolivahingossa aikaan myös yksi riistatilanne. Muiden suorituksia seuratessa Manu alkoi haistella takana olevaan metsikköön päin. Olavi lähti katsastamaan, mitä siellä on (koira hihnassa). Manu ottikin noin kolmenkymmenen metrin päässä (alkuperäiseen paikkaan nähden) tiheään pusikkoon lyhyen seisonnan. Olavin annettua nostoluvan seurasi aika rivakka avanssi, jonka seurauksena joku riistaeläin (ilmeisesti jänis, jäi näköhavainnot vähän huonoksi risukon takia) lähti pusikosta liikkeelle. Manu pysähtyi (no okei, ehkä hihnan ansiosta…) ja sai kehut.

Näistä treeneistä jäi kokonaisuudessaan hyvä mieli itselle Manun toiminnasta. On se vaan kivaa, kun joskus omankin koiran kanssa onnistuu joku asia :) Meillä on sen verran ollut erinäköisiä vastoinkäymisiä, että soisi sen onnistumisen välillä sattuvan omallekin kohdalle.

Seuraavalla harjoituskerralla on tiedossa taas lisää noutoa ja jokaisen tason mukaan haastavampia noutoja.

Fasaanitreenit vol. 2 ja ennennäkemätöntä noutointoa

Eilen ajeltiin taas treenaamaan fasaaneilla samaan paikkaan kuin viimeksikin. Tiivistetysti treenit menivät ihan hyvin, tosin tällä kertaa ei saatu seisontoja. Muutama törmäys tuli, osin johtuen omasta huonosta koiran ohjauksesta jossa ei tuulen suuntaa katsottu oikein ja kerran siksi että Manu lähti jäljittämään pakoon juossutta kukkoa ja sitten törmäsi innostuksissaan siihen. Hyvää oli se, että kaikilla kerroilla Manu jäi omatoimisesti paikoilleen lintujen siivittäessä, vaikka ainakin yksi kana lähti yllättäen aika vierestä. Huomattavissa oli tosin pientä jälkipolttoa; alkuun Manu jäi nätisti paikoilleen mutta sitten kun linnut katosivat näköpiiristä, ilmeisesti alkoi münsteriveri taas kuumeta ja mieli olisi tehnyt lähteä katsomaan että mihin ne hävisivät. Tuossa jäljitystilanteessa olisi voinut tulla peräänmeno, muissa tilanteissa ei mielestäni ollut samanlaista ajatusta koiralla. Onneksi tällä kertaa oli isännällä liina tiukasti kädessä joten potentiaalinen peräänmeno saatiin estettyä.
Yhteenvetona näistä kahdesta fasaanitreenistä voisi todeta, että Manu alkaa pikkuhiljaa tajuta mitä se haku tarkoittaa. Etenkin sitten kun on yksi lintu jo kohdattu, tulee hakuun enemmän vauhtia ja Manusta huomaa että se tosissaan etsii jotain eikä ole vain sunnuntaikävelyllä. Haku on edelleen melko suppeaa (joskin parempaa kuin ennen) ja yleensä Manu menee ravilla, mutta jospa se siitä vielä paranisi. On sentään hyviä merkkejä ilmassa. Tässä taisivat olla tämän talven fasaanitreenit ja pitää jatkaa harjoittelua nyt muulla tapaa.

Tänään sitten suunnattiin tuohon läheiselle asuinalueen ja rannan väliselle metsäkaistaleelle tekemään muutama noutoharjoitus. Olavi heitti kaninkarvadamin pusikkoon niin että Manu sen markkeerasi, sitten jatkettiin matkaa ja vähän matkan päästä lähetettiin Manu etsi -käskyllä damia hakemaan. Ensimmäinen nouto meni todella hienosti ja yllättäen jopa ote damista oli erinomainen. Manulla on ollut aiemmin ongelmia nouto-otteessa ja etenkin tuo kanidami on aika iso ja painava, joten yleensä se on sitä riiputtanut jostakin nurkasta suussaan. Tänään kuitenkin kaikki kolme noutoa dami oli tukevasti suussa, jotakin edistystä siis tässäkin tapahtunut :)
Siihen sitten päättyivätkin päivän onnistumiset… Tehtiin toista samantyylistä noutoa, mutta Manu karkasikin oma-aloitteisesti hakemaan damia kun ei oltu vielä käskyä annettu. Ja ei sitten mitään tietoa vihellyksistä, tänne -huudoista eikä edes isännän/emännän vihaisista karjaisuista. Dami piti päästä hakemaan. En nyt sitten oikein tiedä millaista palautetta koiralle pitäisi tuollaisessa tilanteessa antaa, kun toisaaltahan se on hyvä että se haluaa innokkaasti noutaa. Ainakin Manulla, jolla on aina ollut motivaation kanssa ongelmia noudossa, kun ei sitä ole vaan kiinnostanut. Päädyimme siihen että Olavi otti damin Manulta ilman sen kummempia kehuja tai torumisia.
Kolmas nouto se vasta pilalle menikin sitten. Olisi varmaan pitänyt älytä lopettaa harjoitukset siihen kun huomattiin ettei koira ole ihan hanskassa. Tai vaihtoehtoisesti tehdä jotain perustottelevaisuutta lopuksi. Mutta tehtiin kuitenkin vielä kolmas nouto ja kun Manu lähetettiin damia etsimään, lähti se jostain syystä harhailemaan ihan missä sattuu. Tuuli tuli kyllä vähän hankalasti siinä kohtaa, mutta en silti tiedä etsikö Manu muka oikeasti damia vai ihan jotain muuta. Tuolla alueella on paljon oravia ja jäniksiäkin ja vaikutti vähän että hajut lähti viemään koiraa mukanaan. Ja äkillinen kuurous sattui tietysti juuri siinä kohtaa. No sitten kun koira oli jo melkein sadan metrin päässä ja lähes jonkun talon pihassa niin aika kiireellä ja äkäisenä lähdin Manua hakemaan (kun ei tietenkään ollut kolinapurkkiakaan mukana) ja onnistuinpa vielä kaatumaankin sopivasti kipeän ranteen päälle matkalla. Kun koira oli haettu takaisin ja kerrattu vähän tottelevaisuuden perusteita, tehtiin nouto loppuun vähän lähempää ja ei siinä sitten enää mitään ongelmaa ollut. Mutta ei nyt kovin positiiviset fiilikset näistä treeneistä jäänyt tuon kontrollin katoamisen takia.

on se vaan silti kaunis!

Se on tietysti plussaa, että Manu tekee näitä harjoituksia ihan ennennäkemättömällä innostuksella ja motivaatiolla. Kerrankin tuntuu että se haluaa päästä etsimään ja noutamaan sitä damia/lintua eikä vaan tee sitä pakon edessä. Mutta hieman huolettaa tuo innostuksen kautta samaa vauhtia lisääntynyt kurittomuus. Manusta saa sen kuvan että se on hyvinkin tottelevainen (normaalitilanteissa), mutta ei sillä näköjään tarvitse nousta kierrokset kun vähän kun kaikki kontrolli on menetetty. Sitäpä tässä saadaan kevään ja kesän aikana nyt pohtia että miten saadaan tottelevaisuus kuntoon myös haastavammissa tilanteissa. Voi olla että Manu on nyt vasta tosissaan herännyt riistalle. Enää ei ole niinkään epäilyksiä siitä että saako siitä metsästyskoiraa, vaan lähinnä siitä että saako siitä hallinnassa pysyvää metsästyskoiraa.

Manun sairastelun suhteen ei ole mennyt viime aikoina kovin hyvin. Kortisonilääkitys tuntui ärsyttävän Manun mahaa ihan mahdottomasti, maha oli koko ajan sekaisin mikä hankaloittaa elämää aika lailla etenkin kun koiran pitäisi työpäivän ajan pärjätä yksin sisällä. Eläinlääkärin ohjeesta laskettiin annostusta, mutta sittenpä tuli yskä takaisin… Eli ilmeisesti tautia ei olekaan niin vain nujerrettu. Eli kortisoniannostusta piti taas nostaa isommaksi. Tähän mennessä onneksi vaikuttaa, ettei sivuvaikutuksia ole juurikaan tullut ja mahakin on pysynyt suht hyvässä kunnossa (*koputtaa puuta*).
On tämä vaan hankala tauti. Selvää on että tämä keuhkotauti on pakko hoitaa, koska muuten koira tukehtuu pikkuhiljaa. Eikä siihen auta muu kuin kortisoni, mikä taas on ikävä lääke sivuvaikutuksiltaan. Manu-parka on jo kolme kuukautta joutunut sairastelemaan, mistä taas on meillä mieli synkeänä välillä. Toisaalta en usko että Manu mitenkään kärsii itse tästä, se kun kuitenkin syö hyvällä ruokahalulla, leikkii leluillaan ja innolla jahtaa fasaanejakin ;) Taitaa olla rankempaa meille kuin Manulle.
Tiistaina käytän Manun hierojalla, se kun on taas vähän kirputtanut vasenta reisilihastaan, mikä aina välillä jumiutuu. Sitten lähdetään loppuviikoksi käymään Pohjois-Karjalan puolella, pääsee Manukin taas näkemään rakasta Alfa-isoveljeä :) Palaillaan asiaan!

Viikonlopun fasaanitreenit

Hyvät uutiset: Manu seisoo linnuille kyllä.

Huonot uutiset: Avanssi on noin sata metriä liian pitkä.

Eli toisin sanoen käytiin viikonloppuna treenaamassa fasaaneilla. Ajeltiin puolisen tuntia erään koirapiireistä tutun henkilön luo, jonka pihapiirissä ja talon läheisyydessä käyskentelee puolikesyjä fasaaneja. Olavi halusi kokeilla, seisooko Manu fasaanille, koska syksyllä tuli paljon törmäyksiä metsälintuihin eikä oikein päästy kunnon seisontoja näkemään.

Ensin kävelimme lenkin metsässä. Manu jaksoi kuntoonsa nähden juosta ihan yllättävän hyvin, mutta haku oli entisenlaista suppeaa eikä Manu oikeastaan tainnut edes tajuta mistä siinä oli kyse. Kun palasimme talolle päin ja tiedossa oli suunnilleen, missä linnut voivat olla, laitettiin Manu varmuuden vuoksi liinaan kiinni. Pian löytyikin pusikko, missä lymyili 2 fasaanikukkoa. Manu otti seisonnan muutaman metrin päähän linnuista. Kun se tarkensi hieman seisontaansa, pölähtivät fasaanit lentoon. Voi olla että ihmistenkin pieni liikehdintä ne hermostutti.

Tässä tuli esille meidän uusi ongelmakohta. Lintujen karkottuessa Manulla petti itsehillintä ja peräänhän se lähti tuhatta ja sataa. Liina oli Olavin saappaan alla, mutta sehän luisti sieltä ja ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, oli koira jo hyvän matkaa menossa. Lopulta Manu pysähtyi pellolle noin sadan metrin päähän kun näköyhteys lintuihin katkesi.

Siinä sitten otettiin pieni tauko ja pohdiskeltiin mikä meni vikaan. Vikaan meni selvästi se, ettei Manulla ole riittävän selvästi iskostunut mieleen toimintamalli: lintu lentoon – paikalla pysyminen. Onhan sitä harjoiteltu variksilla, harakoilla, yllättäen heitetyillä noutolinnuilla ja ties millä, mutta mikään ei ole tietysti sama asia kuin se oikea lintu nenän edessä. Tuollaisia tilanteita on vähän vaikea spontaanisti harjoitellakaan. Metsälinnut ovat sen verran arkoja (ainakin ne, mihin ollaan itse törmätty) etteivät päästä koiraa seisontaetäisyydelle. Etenkin kun Manun pitää melkeinpä muutaman metrin päähän päästä että se tajuaa seisoa. Kauempaa lentoon lähtevä lintu ei laukaise minkäänlaista peräänmenoreaktiota Manussa. Sama juttu näillä lenkkipoluilla pyörivillä variksilla ym., ei Manu nosta niistä kierroksia sillä lailla että paikalla pysymisessä olisi mitään ongelmaa. Aiemmin olemme Vakkerilla käyneet kyyhkytreeneissä, mutta silloin ei Manu vielä linnuista oikein välittänyt.

Jatkettiin kumminkin vielä harjoituksia, tällä kertaa virheestä oppineena liina käsissä. Pian löytyi fasaanikana ojasta pienestä pusikosta ja Manu otti seisonnan sille. Kana kuitenkin lähti juoksemaan alta ja Manu hieman hölmistyi tilanteesta. Vaihdoimme itse paikkaa ja kana pyrähti lentoon ennenkuin Manu ehti uudelleen ottaa seisontaa. Tällä kertaa koira jäi kuitenkin nätisti paikalleen, joten heitimme noutolinnun ja Manu suoritti noudon ja sai kehut päälle.

Siinä se seisoa tököttää. Onpahan kuvatodiste tästäkin harvinaisuudesta.

Siihen onnistumiseen sitten lopetettiin treenit. Ihan hyvä mieli jäi siitä, kun näki että kyllä Manu seisoa osaa halutessaan ja sillä edellytyksellä, että se pääsee riittävän lähelle lintua. Toisaalta taas selkeni hyvin se, miten paljon pitää harjoitella tuota paikalla pysymistä linnun karkottuessa. Ainakin jos Olavi haluaa että metsällä käymisestä vielä jotain tulee. Eihän siinä mitään, mukavaahan se on koiran kanssa touhuta, mutta ongelmaksi tulee näiden todentuntuisten tilanteiden löytäminen tai niiden puutteessa tilanteiden lavastus. Mailla, jossa me yleensä liikutaan, ei kyllä fasaaneja pyöri. Kuten sanottu, kauempaa karkottuvat linnut eivät aiheuta peräänmenoa. Mikään noutolinnun heittely, pallon potkiminen tmv. ei nosta Manun kierroksia.

Voi olla, että itse on jo hieman ehtinyt tuudittautua petolliseen turvallisuuden tunteeseen Manun suhteen. Se kun on nykyisin niin helppo ja rauhallinen kotona ja normaalisti ulkoillessa, että vaikea on kuvitella että se nyt käsistä lähtisi… :D Mutta münsteri taitaa olla münsteri vaikka voissa paistaisi ja tilanne on eri kun edessä on oikea lintu. Onkohan se lähdettävä uudestaan Vakkerin Timpan luo kyyhkyjä katsastamaan…

Tavoitteita ja suunnitelmia vuodelle 2014

Tuli eilen pohdiskeltua että mitähän kaikkea Manun kanssa pitäisi tehdä tänä vuonna erään silmiä avaavan kokemuksen jälkeen. Manu oli viime viikonloppuna hoidossa maalla (kiitos vielä ”hoitosedälle”!), kun olimme molemmat viettämässä kaveriemme polttareita Helsingissä. Manu oli kuulemma ollut kiltisti ja totellut hyvin (sisällä). Tosin Manulle tyypilliseen tapaan se otti tilaisuudesta vaarin ja oli hiippaillut sänkyyn nukkumaan kun unohdimme kertoa että ei sitä tarvitse viereen päästää…

No kumminkin, eilen kun teimme ennen lähtöä vielä pienen kävelylenkin siinä tiluksilla, päästimme Manun vapaaksi huolimatta varoitteluista että siellä on paljon rusakoita ja että Manu on vetänyt hihnassa ulkoillessa hajujen perään. Niinhän siinä kävi että münsteriveri alkoi ilmeisesti polttelemaan suonissa ja Manu iski korvat täysin lukkoon kun pääsi vapaana juoksemaan. Se nuohosi pusikoita ihan ihmeellisessä kiihkotilassa eikä kuunnellut mitään käskyjä. Olavilla oli vielä ääni lähtenyt (kiitos polttareiden…) joten minä jouduin Manulle karjumaan kun ei kolinapurkkikaan sattunut mukaan. Yleensä toimivaa hylkäystaktiikkaa en uskaltanut kokeilla koska lähellä meni autotie johon pelkäsin Manun juoksevan hajujen perässä. Sitten kun koira vielä sai jonkun vainun pellolla ja veti tuhatta ja sataa peltojen poikki naapurimaatilan pihaan, kävi vähän itsellä mielessä rukkasten teko. Onneksi Manu palasi sitten kun olin juuri lähtemässä raivoissani sen perään. Otin koiran kiinni ja loppumatkan sai sitten muistutella että mitenkäs hihnassa pitikään kävellä. Ilmeisesti hajuja oli niin paljon että Manu meni ihan sekaisin.

”Mutta minähän olen aina kiltti ja söpö…”

Tästä sitten tuli mieleen, että mitenkähän ensi syksy mahtaa pojilla sujua jos meno ja tottelevaisuus on tuota luokkaa. Tutuissa paikoissa kulkiessa ei ole tuollaista vielä ilmennyt, ehkä koska hajuja on vähemmän tai sitten juuri siksi että tutussa paikassa korvat pysyy paremmin auki. Se on kumminkin selvää että jos Manu vielä kunnolla riistalle herää, täytyy sillä silti pysyä korvat auki joka tilanteessa koska jos meno on samanlaista kun eilen, ei sen kanssa voi mitenkään metsästää.

Niinpä suunnitelma nro 1 tälle vuodelle on harjoitella enemmän erilaissa ja vieraissa maastoissa. Ja harjoitellahan pitää vähän kaikkea; hakua, noutoa, paikalla pysymistä, yleisestikin tottelevaisuutta… Varmaan tuo pysähtyminen riistan karkottuessa olisi tärkein juttu saada varmaksi. Olavi suunnittelee myös, että tänä vuonna treenattaisiin enemmän fasaaneilla. Joskin ainakin viime marraskuussa fasaanitilalla käydessä olosuhteet ja linnut olivat vielä ihan liian vaikeita Manulle, mutta saa nähdä jos koira kehittyy. Kesää varten minulla on suunnitelmissa uittaa Manua paljon enemmän kuin viime kesänä. Uinti on hyvää liikuntaa koiralle, joten sillä voisi kohottaa kuntoa ensi syksyä ajatellen. Lisäksi tänä talvena tai keväänä on tarkoitus käyttää Manu virallisissa luustokuvauksissa.

Sitten ne varsinaiset tavoitteet:
1. Ensimmäinen pudotus kunnollisesta riistatyöstä, ja yleisestikin koiran kehittyminen parempaan suuntaan (esim. liikkuvuus haussa).
2. Koiran pysyminen terveempänä. Tosin vaikea sanoa miten tähän voisi itse vielä enemmän vaikuttaa, kun parhaamme yritettiin jo viime vuonnakin hoidon suhteen…
3. Olavin mielestä kolmanneksi tärkein tavoite olisi säilyttää asema sorsastusporukan ykköskoirana :D
4. Minun tavoitteeni Manun kanssa voisi olla joku yhteinen ”höpsöttely”harrastus, nuo metsästyshommat kun on enemmän Olavin ja Manun yhteistä puuhaa. Voisin tänä vuonna esim. yrittää käydä Manun kanssa jossain match show:ssa, oikeisiin näyttelyihin kun ei ole asiaa.

Semmoisia ollaan mietiskelty. Toivottavasti vuodesta 2014 tulee kaikin puolin parempi vuosi Manun kanssa verrattuna viime vuoteen. Ja plan B (jos mitään kehitystä ei tapahdu koko vuonna): laittaa Manu varhaiseläkkeelle ja alkaa katsella uutta pentua ;)

Manu uimakoulussa

Kesän 2013 yksi kohokohdista oli se, kun Manu suostui ensimmäistä kertaa uimaan. Lintukoiralle uiminen on aika tärkeä taito, ainakin jos koiraa meinataan käyttää noutavana koirana. Kohokohdaksi uiminen nousee sen takia, että meillä oli ”vähän” vaikeuksia saada Manu uimaan, eikä se edelleenkään siitä mitenkään erityisemmin tykkää. Pikku uimakoulun avulla saatiin koira kuitenkin veteen ja tästä todisteena kuvia yhdestä taannoisesta vesinoutotreenistä.

Ongelmat alkoivat todennäköisesti sen takia, että kesällä 2012 kun Manu meille tuli, emme sitä tarpeeksi aktiivisesti koittaneet saada uimaan. Se kyllä kahlaili vähän vedessä mutta siihenpä se sitten jäikin. Jotenkin sitä ajatteli silloin, että se on niin pieni vielä, ettei sitä raaski kehottaa uimaan… Väärin! Seuraava pentu opetetaan sen ensimmäisenä kesänä uimaan, sillä uskon että silloin pääsee helpommalla.

”Miks sie noin pitkälle viskasit”

Tuli siis kevät 2013. Manu vieläkin kävi kahlailemassa mutta sitten kun tassujen olisi pitänyt irrota pohjasta, ei se vaan uskaltanut lähteä kokeilemaan uimista. Eikä siinä auttanut mikään, mitä koitettiin; ei se lähtenyt meidän perään (kun oltiin veneessä tai uitiin), ei kepin/lelun/noutolinnun perässä, ei ruokakupin eikä edes toisen koiran perässä. Manu meni aina niin syvälle, kun pystyi niin että tassut otti vielä pohjaan ja jäi siihen turhautuneena haukkumaan. Ihan kuin se olisi yrittänyt sanoa ”mutta kun en minä OSAA uida!!”. Ja yritettiin lukuisia kertoja.

Emme halunneet sitä väkisinkään ja pakolla laittaa uimaan, koska tarkoitus oli saada koira uimaan enemmänkin kuin sen yhden kerran. Emme tahtoneet Manua säikäyttää niin, että vedestä tulisi sille jotenkin pelottava asia.

Yksi toimiva konsti (jonka saimme kasvattajilta) on se, että etsii jonkun tarpeeksi leveän/syvän ojan ja ylittää sen itse. Koira saattaa tulla yli perässä. Mekin tätä kokeilimme ja aina Manu yritti päästä yli hyppäämällä (useimmiten laskeutui mahalleen ojaan). Tämä ei kumminkaan rohkaissut sitä sen enempää uimaan. Joku paljon leveämpi oja tai joki olisi voinut toimia, niin että koira olisi joutunut kunnolla uimaan, mutta emme sellaista sopivaa löytäneet.

Tuli heinäkuun puoliväli ja sorsastuksen alku läheni uhkaavasti. Koira oli pakko saada uimaan. Siispä kikkakolmonen käyttöön: mökkirannasta n. 30-40 metrin päässä on iso kivi vedessä. Manulla oli sinne menolippu veneellä. Sitten ilmoitimme, että täältä pääsee rantaan uimalla. Olavi jäi myös kivelle ja ui siitä rantaan, mutta Manu ei uskaltanut lähteä perässä.

Sinne se koira jäi haukkumaan kiven päälle. Itse palasimme rantaan ja piilouduimme rantapuskiin tarkkailemaan tilannetta. Manu haukkui kivellä noin 1,5 tuntia. Se selvästi jo vähän hätääntyi siitä, että missä kaikki ovat ja miksi hänet on hylätty. Monta kertaa se oli lähdössä kiveltä mutta perääntyi viime tingassa. (Huomio: olimme toki kokeilleet, että Manu osaa uida ennen kuin jätimme sen kivelle ;) Se oli uinut muutaman metrin lenkkejä, kun sitä kevyesti piteli mahan alta. Varmaan lähes kaikki koirathan osaavat kyllä uida.)

Päivä oli todella kuuma ja aloin vähän huolestua, että koira saa vielä lämpöhalvauksen siellä auringonpaahteessa haukkuessaan. Olavi sitten ui takaisin kivelle, avitti Manun etutassut veteen ja sitten se vihdoin uskalsi lähteä uimaan. Rantaan tullessaan sai vielä kauhean hepulin, juoksi laiturille ja kieri sen reunan yli veteen ja umpisukkeluksiin… Mutta kun samana iltana heitimme jonkun noutoesineen veteen, noin viiden minuutin jahkailun jälkeen Manu sen kävi hakemassa. Eli kyllä sillä joku lukko aukesi mielestä tämän uimakoulun myötä.

Luovutus

Sen jälkeen Manu on mennyt uimaan enemmän tai vähemmän mielellään. Kun harjoittelimme noutoja damilla tai kylmällä linnulla, se saattoi jonkun aikaa jahkailla rannassa ja etsiä kohtaa, mistä pääsisi vähimmällä uimisella sen hakemaan. Sorsastuksessa se oli kuitenkin mennyt innokkaasti veteen, kun lämpimiä lintuja sinne putoili. Tuskin enää treenaammekaan noita vesinoutoja tänä syksynä, kun on huomattu että kyllä Manu ne osaa, jos vaan haluaa. Tässäkin asiassa taisi olla Manulla vaan ”lahjattomat harjoittelee” -ajattelutapa käytössä…

Ensi kesänä on tarkoituksena uittaa koiraa paljon enemmän ihan kuntoilutarkoituksessa, jos vaan Manu pysyy terveenä. Jos se sitten vaikka innostuisi enemmänkin. Tai saa nähdä pitääkö järjestää joku jatkokurssi edistyneemmille uimareille ;)

Lopussa on aina muistettava kieriä liassa uimisen mahdollisten puhdistavien vaikutusten kumoamiseksi

Koulutuksesta yleisesti

Meillä on muutamia perusperiaatteita Manun koulutukseen liittyen, joista pyrimme pitämään kiinni. Olemme kokeneet että nämä asiat mielessäpitäen treenailu ja koiran oppiminen onnistuu kaikkein parhaiten.

• Joka päivä jotakin. Ei tarkoita, että varataan tunti aikaa ja lähdetään kentälle ”nyt minä koulutan koiraa” -asenteella. Jos ei muuta ehdi, niin tehdään iltalenkillä yksi pillillä luoksetulo ja yksi pillistä paikalleenjääminen. Siihen menee noin 1 minuutti aikaa, mutta koira pysyy kuulolla ja asiat tuoreina mielessä. Joskus taas treenataan enemmän, mutta siinä pitää muistaa seuraava kohta:
• Koiralla pitää säilyä into. Manun kanssa treenatessa ongelmana on ollut aiemmin motivaation katoaminen. Jos ei koiraa huvita/kiinnosta harjoitukset, niin pitäisi keksiä jotain millä saisi niitä mielenkiintoisimmiksi ja innostavimmiksi. Manulla on toiminut esim. linnun piilotus ja etsiminen ”tavallisen” noudon sijasta. Ja treenit lopetetaan, kun koiralla on vielä intoa ja energiaa jäljellä.
• Tarpeeksi vaatimustasoa. Jotkut on sitä mieltä, että ei pidä tehdä semmoista harjoitusta, jossa on mahdollisuus epäonnistua. Meidän mielestä se ei kumminkaan ole mikään katastrofi, jos joskus ei joku asia onnistukaan. Manun kanssa on ainakin ollut enemmän haittaa siitä, että ollaan ajateltu että ”ei se osaa” ja tehty sen takia liian helppoja harjoituksia (joissa koira tylsistyy ”jankkaamiseen”), kuin siitä että ollaan nostettu vaatimustasoa ylemmäs ja sitten joskus myös epäonnistuttu. Aina voi palata helpompiin harjoituksiin. Välillä on tullut oivalluksia, että kyllähän Manu osaa, kun siltä vaan vaatii.
• Palkkaus vs. rankaisu. Kehut iloisella äänellä ja makupalojakin käytetään palkkauksessa edelleen. Manu on aika ahne joten sitä on helppo motivoida ruualla. Koiran äkillisissä kuuroutumistilanteissa käytämme kolinapurkkia, josta voisi joskus toiste kertoa tarkemmin. Koiralle täytyy olla hyvin selkeää, että milloin se tekee oikein ja milloin väärin. Siksi kehujen ja torujen täytyy erottua selvästi toisistaan (ja tämän takia varmaan näytetään joskus hulluilta kun treenataan koiraa). Vaikeaa on itselle ainakin se, että jos koira on tottelematon ja kaikki menee huonosti, tulee itsekin huonolle tuulelle. Mutta sitten kun se onnistuminen tai totteleminen tapahtuu, niin täytyy välittömästi olla itse iloinen ja tyytyväinen koiraan (tai ainakin näytellä hyvin).
• Itse ei saa hermostua. Helppoa Olaville, vaikeaa mulle ;)
• Loppuun onnistuminen. Vaikka (ja etenkin) jos treenit on menneet muuten mönkään. Yksi onnistuminen riittää ja se tehdään vaikka väkisin jollain helpolla harjoituksella.

———————————————————————————————————————————-

Näistä koulutuksen tuloksista sai Olavi sitten nauttia toissapäivänä, kun sorsastus alkoi. Manu oli yllättänyt positiivisesti, Olavi kertonee siitä enemmän lähipäivinä… Nyt meillä lepäillään, syödään ja parannellaan Manun tassuun tullutta pientä vekkiä. Johonkin oli satuttanut iltapissillä tassunsa. Anturahaavat tuntuu olevan hitaita paranemaan, mutta jospa se tästä. Onneksi ei tullut iso haava, odotimme jo eläinlääkärireissua ennen kuin ehdimme tassun huuhtoa ja tarkistaa, kun verta tuli niin paljon. Loppuun vielä kuva Manusta miehisen tassusiteensä kanssa: