Radiolupa poistui metsästysradioista ja koiratutkista

Normien purkutalkoot ovat olleet esillä pitemmän aikaa ja vihdoin metsästysradiot ja koiratutkat vapautettiin radioluvista. Vapautus astui voimaan 1.1.2017. Aiemmin esim. hirvimetsästyksen yhteydessä käytettyjä metsästysradiopuhelimia varten tuli olla Viestintäviraston myöntämä radiolupa ja maksaa vuosittainen taajuusmaksu. Taajuusmaksun maksamista ja radioluvan voimassaoloa valvoivat viranomaiset, mutta minun tiedossani ei ole kuka näitä lupia käytännössä syynäsi. Minulta ei yli kymmenen vuoden aikana kertaakaan viranomaisen toimesta tarkastettu radiolupaa tai taajuusmaksun suoritusta. Hirviporukoissa on tietysti harjoitettu omavalvontaa metsästyksenjohtajan toimesta. Nykyisessä viranomaisten resurssipulassa poliiseilla varmaan on muutakin tekemistä kuin juosta metsässä valvomassa radiolupia.

1.1.2017 lähtien metsästysradiot ja muut ns. RHA68 -kanavilla toimivat liikkuvat radiolähettimet ja koiratutkat sekä muut jäljitys- ja seurantalähettimet 155 MHz:n taajuusalueella ovat vapautettu radioluvasta eikä näiden radiolähettimien käytöstä enää peritä vuonna 2017 taajuusmaksuja. Aiemmin radiolupaa on perusteltu sillä, että radioluvan avulla näiden radiolaiteryhmien käyttäjät on saatu rekisteröityä, jolloin käyttäjille on voitu tiedottaa esim. taajuuksien käyttöehdoissa
tapahtuvista muutoksista. Viestintävirasto katsoo itsekin, että rekisteröimisestä saatava hyöty on kuitenkin vähäinen. Näin ollen näiden radiolähetinryhmien
sääntelyä voidaan vähentää vapauttamalla niiden käyttö luvanvaraisuudesta.

Huomioiden luvanvaraisuudesta saatujen hyötyjen vähäisyys ja tietoyhteiskunnan kehittyminen on radiolupa ollut mielestäni vain muinainen jäänne. Metsällä ollessa voi nykyään pitää yhteyttä muihin metsästäjiin puhelimen, Messengerin, WhatsAppin ja muiden ryhmäviestisovellusten avulla. Lisäksi muiden metsästäjien sekä tietysti koiran sijaintia on voinut seurata eri koirapantasovellusten kautta. Eikä noissa radiopuhelimissa kuuluvuuskaan aina ole ollut kamalan kehuttava ja lämpöä jahdissa on nostattanut radiosta tullut katkonainen viesti ja jatkuvat ”kuuleeko” ”ei kuulu” ”tänne kuuluu” ”miksi se Matti ei kuule” ”prkl näitä radioita” -viestiketjut. Tälle muutokselle siis iso peukku. Tuiskulle ollaan suunnittelemassa koiratutkan hankintaa ja eipä jatkossa tarvitse tämänkään osalta pohtia tarvitseeko koiratutka radiolupaa vai ei.

Manu on poissa

Perhettämme on kohdannut suuri suru; Manusta on tullut enkelikoira.

Manulle tuli helmikuun lopulla selkäydininfarkti, minkä seurauksena sen takajalat halvaantuivat lähes täysin. Syy jäi arvoitukseksi, todennäköisesti sen aiheutti jonkinlainen tälli selkään, ehkä törmäys toisen koiran kanssa leikkiessä. Eläinlääkäri antoi magneettikuvauksen ja ennusmerkkien (esim. kiputunnon säilyminen tassuissa) hyvän ennusteen toipumiselle, joten päätimme sitä yrittää. Manu sai vahvan kipulääkityksen ja vaikuttikin, että olosuhteisiin nähden sillä oli hyvä olla. Pääasia, että ruokahuolto toimi ajallaan, kun se ei päässyt enää itse keittiöön valvomaan tilannetta…

Eläinlääkäri kertoi, että useimmat koirat toipuvat tästä sairaudesta 2-6 viikossa, jos ovat toipuakseen. Hoidimme Manua kotona ja yritimme kaikin keinoin edesauttaa toipumista. Käytimme sitä akupunktiossa ja fysioterapiassa, kotona jumpattiin jalkoja ahkerasti, hierottiin Manua ja yritettiin kaikin puolin tehdä sen olo mahdollisimman mukavaksi. Otimme molemmat vuorollamme lomaa töistä ja siskonikin tuli avuksi Manua hoitamaan. Manu ei pystynyt pidättämään pissaa, joten sille sai vaihtaa puhtaita alusia jatkuvasti. Toinen meistä nukkui Manun vierellä lattialla joka yö, koska se vaati hoitoa, kyljen kääntämistä ja alusten vaihtoa, silloinkin. Kuukausi, jonka Manua hoidimme, oli kaikin puolin hyvin raskas – henkisesti ja fyysisesti. Aina välillä syttyi pieni toivonkipinä, kun Manun jaloissa näkyi pieniä toipumisen merkkejä ja siksi hoitoa jatkettiinkin näin kauan.

Neljä viikkoa Manun sairastumisen jälkeen oireita alkoi näkyä myös sen etujaloissa. En tiedä, johtuiko se pitkästä liikkumattomuudesta vai etenikö tukos/turvotus jotenkin Manun selkäytimessä toiseen suuntaan. Lisäksi kipulääkityskään ei enää riittänyt pitämään Manun oloa hyvänä, joten emme voineet muuta kuin päättää luovuttaa. Päätös ei sinällään ollut vaikea, vaikeampaa olisi ollut katsoa Manun kipua. Mutta luopuminen ja irti päästäminen siitä mitä niin kovasti rakastaa, se ei ollut helppoa.

Viikko sitten lauantaina lähdimme siis viimeiselle matkalle Manun kanssa. Ajoimme vielä kerran vanhan kotipaikan kautta, missä asuimme Manun ensimmäiset elinvuodet. Manun erinomainen ruokahalu ei kärsinyt sairaudestakaan ja vielä autossa se söi innolla herkkuja. Lopetus meni hyvin ja oli kaunis tilanne, saimme jättää hyvästit rauhassa ja kiittää Manua kaikesta. Olimme sen vierellä viimeiseen hengenvetoon saakka ja Manu sai nukahtaa rauhallisesti meidän silitellessä sitä.

Vaikka tiedämme, että päätös oli oikea tässä tilanteessa, on ikävä nyt kova. Manu oli iso osa elämäämme vajaan viiden vuoden ajan ja on monta asiaa, mitä ikävöin. Tuttua katsetta, joka alkoi vaatia ruokaa aina tiettyyn aikaan. Yhteisiä lenkkejä. Maailman pehmeintä turkkia, jota olisin voinut silittää tuntikausia. Niitä lumienkeleitä, joita se teki kotikadun varteen, joskus monta kymmentä yhdellä lenkillä. Se rakasti puhtaassa pakkaslumessa kierimistä ja sen viimeisenä päivänä satelikin lunta hiljalleen taivaalta. On ikävä kaikkia Manun omituisia, hauskoja ja joskus ärsyttäviäkin luonteenpiirteitä, on kova ikävä sitä miten se nauratti minua joka ainoa päivä.

Suru varmasti helpottaa ajan myötä. Laitan tänne blogiin lempikuviani Manusta, kunhan jaksan käydä niitä läpi. Manun elämä jäi aika lyhyeksi, alle viiteen vuoteen, ja sen viimeinen kuukausi ei ollut sellainen mitä rakkaalle ystävälle olisi toivonut. Mutta ennen sitä, miten monta onnellista päivää ja hetkeä meillä olikaan yhdessä… Niistä olen kiitollinen. Hyvää matkaa rakas koirani.

Manu 20.4.2012 – 25.3.2017

Se, mitä olimme, olemme nyt.
Se, mitä meillä oli, on edelleen.
Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä
ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani,
kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen
ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua,
etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi.
Ole hiljaa.
Sulje silmät.
Hengitä.
Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.
En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.

(kirjoittaja tuntematon)

Talven treenailuja

Blogi on viettänyt hetken hiljaiseloa, näin talvisin kun ei tule niin aktiivisesti treenattua koirien kanssa mitään ja linnustusreissujakin saa taas odotella tovin. Tylsyyden karkottamiseksi aloitin vuoden alusta Tuiskun kanssa koirakoulussa käymisen. Meillä on nyt kerran viikkoon treenit, joissa tehdään vaihtelevasti hyppytekniikkaa, tokoa, eri temppuja, rallytokoa jne. Kurssi on ihan hauskaa ajanvietettä ja aivotyötä koiralle. Tuisku tuntuu tykkäävän älyttömästi tuosta hyppimisestä ja olenkin miettinyt, pitäisikö sen kanssa mennä jollekin agilityn alkeiskurssille. Se on tosin niin kova menijä, että en meinaa pysyä sen vauhdissa itse alkuunkaan :)

Vaikka talvi hiljaisempaa kautta treenaamisen kannalta onkin, tehdään Tuiskun kanssa säännöllisesti myös erilaisia nouto- ja pilliharjoituksia. Erityisesti olemme pyrkineet harjoittelemaan noutoa ampumisen kanssa. Tuiskulla ilmeni syksyllä hiukan paukkunouto-ongelmaa, joten nyt olemme yrittäneet harjoitella maltin säilyttämistä ammuttaessa. Joka kerta kun pamahtaa, ei pääse noutamaan, vaikka heitettäisiinkin lintu samalla. Ja aina pitää istua laukauksesta. Tuollaisista harjoituksista on helppo tehdä erilaisia variaatioita, varsinkin jos on enemmän kuin kaksi kättä käytettävissä. Oikeissa riistatilanteissa koira käy tietysti ihan eri kierroksilla, kun edessä on elävä lintu. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja toivon mukaan nämä nyt harjoitellut käytösmallit pysyvät Tuiskun päässä sitten ensi syksyn tositilanteissa.
Nouto sujuu nykyisin yllättävän hyvin Tuiskun kanssa. Se ei enää niin jahkaile lintuun tarttumista, vaan on pääasiassa joka kerta erittäin innokkaana noutamassa. Välillä ilmenee kuitenkin vielä pientä jäytämistä tai pudottelua matkan varrelle. Nyt kun Tuiskusta huomaa, että linnun kantaminen on siitä oikeasti kivaa, niin olemme usein antaneet sen kantaa linnun harjoituksen lopuksi takaisin autolle, mökille tms. Viime kesäisessä koulutuksessaan Mika Harju sanoi hyvän pointin, että miksi koira toisi linnun mielellään isännälle, jos se aina tarkoittaa sitä että lintu otetaan heti koiralta pois.

Tuiskulla oli toiset juoksut tammikuussa ja omasta mielestäni se on ottanut aika lailla massaa viime aikoina. Ei ole enää niin kuivan kesän orava kuin esim. vielä alkusyksystä. Keväälle pitäisikin katsella joku koiranäyttely, jospa ei enää tulisi kritiikkiä liian kevyestä rakenteesta.
Manun kanssa ei olla touhuttu mitään erikoisempaa viime aikoina. Tietysti nouto- ja etsintäharjoituksia yleensä tehdään sillekin, jos olemme porukalla liikenteessä. Kotona on tehty noseworkkia, se on hyvää aivotyötä esim. kovina pakkaspäivinä kun lenkit jäävät lyhyiksi. Kunhan lumi sulaa, niin päästään taas vetämään verijälkeä Manulle. Kevättä odotellessa!

Vuodenvaihteen fasaanijahti

Päätimme vuoden 2016 jahdit välipäivinä fasaanille Willen Jahdeilla Rautalammilla. Säätila ei ollut juuri pakkasen puolella, mutta tuuli oli aika navakka ja lisäksi iltapäivästä alkoi sataa märkää räntää. Suhteellisen mukavalta tuntui siis istuskella päivän päätteeksi nuotiolla lämmittelemässä.
Jo etukäteen oli tiedossa, että alueella on liikkunut ilves ja että fasaanit ovat sen vuoksi aika vähissä. Kaksi eri tilannetta saatiin kuitenkin aikaan, molemmat iltapäivän puolella joten Tuiskulla alkoi siinä vaiheessa jo väsymys vähän painaa.
Ensimmäisessä tilanteessa Tuisku haki tietä reunustavaa kuusikkoa. Se otti seisonnan kaatuneen puun juurakkoa kohti ja Olavi huomasi, että fasaani oli juurakon alla noin kaksi metriä koirasta. Linnun sijainnin takia oli selvää, että jos siitä antaa nostoluvan niin lintu jää varmasti suuhun. Olavi siis kytki Tuiskun hihnaan ja minä kävin hätistämässä linnun lentoon. Tuisku pillitettiin istumaan samalla ja suhteellisen rauhassa se tuntui katselevan fasaanin lentoa.
Tässä tilanteessa Manu päätti kuitenkin vetää oman Manu -shownsa. Manu liikkui mukanamme irti, koska yleensä sitä ei linnut juuri kiinnosta ellei ihan nenän eteen satu. Tässäkin kohtaa Manu huomasi fasaanin vasta kun se siivitti ohitsemme kohti harvaa koivikkoa. Siitäkös sitten joku münsterin päässä napsahti ja fasaanille tehtiin oikein komea peräänmeno :D No, Manun kanssa kun on luovuttu siitä toivosta että sille vielä saataisiin kunnollisia riistatöitä, niin peräänmenotkaan eivät niin haitanne, lähinnä nauratti. Keskitymme Manun kanssa siihen että noutavana koirana sitä voi hyvin käyttää ja että niissä hommissa ei pöllöiltäisi turhia.

taukolaiset autossa

Toinen tilanne saatiin hetken päästä pellon laidalla. Tuisku otti seisonnan ojan pohjalla kohti pientä kuusta. Lintua ei omaan silmään näkynyt, ja Olavi antoi koiralle nostoluvan. Kopiksihan se lintu sitten kuitenkin jäi. Jälkiviisaana on helppo todeta, että olisi kannattanut tuossakin tilanteessa hätistellä lintu itse ilmaan. Todennäköisesti kukko oli sen kuusen alla piilossa eikä päässyt sieltä riittävän nopeasti siivilleen. Tuiskulla on aika räjähtävä avanssi joten fasaani jää sille helposti suuhun, etenkin jos lintu on kaivautuneena heinikkoon tai oksien alle piiloon.
Kokonaisuutena ajatellen päivässä oli kuitenkin paljon hyvää. Tuisku oli yleisesti ottaen hyvin kuulolla, ei törmännyt lintuihin, ei nostanut niitä omine lupineen eikä tullut (Tuiskulle) peräänmenoa. Nouto lämpimällä linnulla saatiin onnistumaan hyvin, kun ensin vähän muistutti Tuiskua että nyt ollaan töissä. Päivän aluksi tehtiin myös muutamia istumisharjoituksia ampumisen kanssa (Tuiskulla kun on ollut havaittavissa huomattavaa kiihtymistä paukusta) ja niistäkin jäi hyvä fiilis. Vaikkei nyt kunnollista riistatyötä saatukaan aikaan, niin täytyy olla tyytyväinen päivän antiin.

Jouluntoivotukset

Toivotamme blogin lukijoille rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta!

Manu, Tuisku & palvelusväki

Treenaamista mustien kukkojen luona

Metsäkanalintukauden päätyttyä olemme käyneet Tuiskun kanssa jatkamassa kautta fasaaneilla. Tavoitteena on ollut erityisesti treenata riistatyötä. Eevan työkontaktin kautta löysimme uuden fasaanipaikan vain 30 minuutin ajomatkan päästä kotoa, joten kynnys lähteä treenaamaan on pieni. Ensimmäinen kerta uudessa paikassa lähti hyvin liikkeelle ja Tuisku sai mallikkaan riistatyön melko tiheässä pajukossa. Tuisku jäi linnun siivittäessä paikalleen ja tilanteessa ammuttiin ilmaan. Pienen jäähdyttelyn jälkeen homma jatkui. Tuisku haki tiuhaan pellon halkovan suuren ojan ja selvästi linnun hajua oli ojassa. Lintua ei vain meinannut saada paikallistettua. Syvän ojan pohjalla tuuliolosuhteet voivat olla hyvin erilaiset kuin pellolla ja tämä saattoi osaltaan vaikuttaa löytymiseen. Lopulta Tuisku otti kiinteän seisonnan ojan pohjalla suoraan meihin päin. Annoin Tuiskulle nostoluvan ja fasaanikukko otti kaksivaiheisen lentoonlähdön. Ensin pieni pomppu ja sen jälkeen vasta pitempään lentoon. Tuo pieni pomppu koiran edessä selvästi kuumensi Tuiskua, mutta kehoituksesta Tuisku kuitenkin pysähtyi kukon siivittäessä. Pamauksen Tuisku vielä kesti, mutta kun kukko alkoi tippua, ei Tuiskun pää enää kestänyt, vaan koira syöksyi katsomaan tippunutta lintua. Kaippa tuota voisi paukkunoudoksi kutsua, paitsi Tuisku ei tehnyt noutoa.

Tuossa vaiheessa olisi pitänyt osata lopettaa, mutta eihän tuo tuolloin tullut mieleen. Eevan ja paikan omistajan kanssa jutellessa Tuisku oli seisonut tovin pienessä puskassa. Emme huomanneet seisontaa ja lopulta Tuisku nosti itse linnun ja sen jälkeen mentiin. Vielä muutama tilanne päivälle oli, mutta oikein nappisuorituksia ei niistä muodostunut.

Mustan kukon väritystä

Seuraavalla reissulla tavoitteena oli kitkeä tuo peräänmeno heti alkuunsa pois, joten menimme tietolinnuille liinan kanssa. Minä ohjasin koiraa, Eeva vastasi liinasta ja omistaja ampumisesta. Haku ja nenä tuntuu Tuiskulla olevan siinä mielessä kunnossa, että treeneissä voi keskittyä riistatyöhön. Ensimmäisen kunnon seisonnan jälkeen ja avanssiluvan saatuaan Tuisku yritti nostaa lintua ojan penkasta, mutta lintu ei lähtenyt lentoon. Lopulta Tuisku hyppäsi ojan yli laskeutuen veteen ja samalla lintu siivitti. Tuisku jäi hyvin paikalleen ja ainakaan sivusta seuranneena liina ei kiristynyt liiaksi. Paussin jälkeen jatkettiin ja kohta Tuisku otti seisonnan peltojen välissä olevaan puskaan. Selvästikään Tuisku ei ollut paikantanut lintua tarkasti, koska Tuisku itse tarkenteli seisontaa, kunnes lopulta oli matkaa enää noin puoli metriä heinätupsuun, jossa linnun täytyi olla. Onneksi lintu siivitti räväkästi Tuiskun avanssin jälkeen ja koppia ei tullut. Läheltä seurattuna ampuminen näyttäisi vievän Tuiskun maltin. Linnun siivittäessä Tuisku oli paikallaan, mutta heti pamauksen jälkeen yritti lähteä liikkeelle ja tuossa oli liinalla hyvä jarruttaa etenkin linnun pudottua.

Tyttö on selvästi ylpeä ensimmäisen treenin jälkeen

Päätimme jatkaa liinassa pudotetulle linnulle, koska ei ollut varmaa oliko tiputus puhdas. Huomasimme linnun ennen Tuiskua ja oli selvää, että kukko oli kuollut, joten päätimme kokeilla tiedotusta, mikäli Tuisku seisoisi vielä linnulle. Tuisku otti seisonnan ja pillitimme sen takaisin. Pieni kehoitus liinalla ja uusi vihellys ja Tuisku tuli luokse. Siitä heti Tuisku uudestaan vauhtiin ja linnulle. Tuisku seisoi lintua hieman ohi ja tilanne purkaantui, kun nappasin linnun maasta käteeni. Tähän oli hyvä päättää.

Tulemme todennäköisesti pitkin talvea jatkamaan treenejä uudessa paikassa. Linnut ovat olleet erinomaisia lentäjiä ja muutoinkin hyväkuntoisia. Fasaanilaji, jota paikassa kasvatetaan ja jalostetaan on poikkeuksellisen tumma. Erityisesti kukot ovat lähes mustia. Lintuja vähemmän tuntevalle kukot olisi helppo myydä ukkoteerinä. Mitä nyt pyrstö on hieman pidempi ja silmänympärykset punaisemmat.

Tuiskulle ensimmäinen pudotus

Junkkarissa onnistunut riistatyö antoi toivoa myös metsälintujen metsästykseen. Ennen junkkaria Tuisku oli törmäillyt ja osittain varmaan myös nuoruuden ilosta ajellut metsässä linnut lentoon. Junkkarin jälkeisenä viikonloppuna Tuisku sai ensimmäiset kunnon seisonnat myös metsälinnuille. Seisontoja saatiin pyille ja lehtokurpille. Tilanteet olivat kuitenkin sellaisia, että niistä ei voinut pudottaa. Esimerkiksi yhdessä tilanteessa Tuiskun hermo ei kestänyt ja se nosti lopulta itse pyyn ilmaan. Toisessa pyy oli vaihtanut sen verran paikkaa, että avanssiluvan jälkeen Tuisku sai nostettua linnun 30-35 metrin päästä minusta. Näin ollen tuona viikonloppuna ruutia ei poltettu. Onnistuneet riistatyöt kuitenkin lämmittivät mieltä.

8.-9.10. viikonloppu oli viimeinen viikonloppu metsäkanalinnustuksen osalta Pohjois-Savossa, joten mahdollisuudet Tuiskun ensimmäiseen pudotukseen metsälinnuilla alkoivat olla vähissä. Perjantai-illan lenkillä Tuisku ei saanut paikannettua lehtokurppaa tarkasti ja tuloksena oli törmäys. Perjantain iltalenkin kohokohta oli, kun pääsin näkemään ensimmäistä kertaa tälle syksylle mökkiniemellämme ukkometson. Metso lähti lentoon korkealta kuusesta, joten Tuisku ei ollut saanut siitä vainua. Lauantain aamulenkki oli hiljainen, mutta iltapäivällä Tuisku sai hyvän seisonnan pyylle. Lähestyessäni seisontaa Tuisku alkoi omatoimisesti nostaa lintua ja lopulta pyy lehahti lentoon. Tämän jälkeen hieman moittivalla äänellä kyselin Tuiskulta, että mitäs touhua tuo tuollainen on.

Sunnuntain aamun ollessa hiljainen aika tiimalasissa alkoi loppua. Viimeinen lenkki oli edessä sunnuntai-iltapäivänä ja melkein heti Tuisku otti hyvän ja kiinteän seisonnan avoimessa männikössä. Näin ollen ampumasuunnat olisivat hyvän avoimet, joka suuntaan. Annoin koiralle nostoluvan ja se nostikin tulisesti lehtokurpan ilmaan. Lintu nousi lentoon aivan koiran edestä ja otin jo linnun haulikon jyvälle. Kurppa lensi alkuun maanpinnan suuntaisesti ja seuratessani kurppaa haulikon kiskoa pitkin huomasin sivusilmällä, että Tuisku oli vain noin metrin päässä linnusta. Tuossa kohtaa piti näin ollen jättää ampumatta. Tuisku pysähtyi eteeni noin 5 metrin päähän minusta ja lopulta kurppa otti korkeutta ja katosi samalla oksien taakse. Periaatteessa tuossa lopussa olisi voinut ampua, mutta suoraan koiran pään yli ampumista ei suositella, koska laukauksen paineaalto lyö tuossa kohtaa todella kovaa koiraa korville. Lopputulos harmitti niin paljon! Jos tuo nyt jäi kauden viimeiseksi tilanteeksi tämän syksyn metsäreissuilla.

Mieli maassa jatkoin lenkkiä ja takaisin päin palatessa näin Tuiskun seisovan noin 100 metrin päässä. Melkoisella pikaravilla lähdin lähestymään seisontaa. Tuisku seisoi alamäkeen kohti järven rantaa. Pysähdyin Tuiskun sivulle omasta mielestäni hyvään ampumapaikkaan siten, että näkisin linnun siivityksen varmasti. Annoin Tuiskulle luvan ja noin 5 metrin avanssin jälkeen kurppa nousi suoraan ylöspäin. Pilli oli suussani valmiiksi ja vihelsin Tuiskun istumaan. Heti, kun näin Tuiskun pysähtyvän, ammuin kohti kurppaa. OSUMA ja lintu tippui järven rantaan.

Ylpeä tyttö!

Onnistumisen tunne oli aivan mahtava. Jä tässä tärkeintä oli nimenomaisesti se, että Tuisku sai onnistumisen. Minun roolinihan oli toimia ampujana Tuiskun suorittaessa muut työvaiheet onnistuneesti. Pieni tuuletus ja kovat kehut ja rapsuttelut Tuiskulle. Tuiskukin varmaan oivalsi, että nyt meni hommat putkeen, sen verran paljon tuli koiraa kehuttua. Tuiskulla meni homma tuossa vaiheessa jo sammaleissa piehtaroinnin puolelle. Pieni lisämauste iltapäivään oli se, että olin kanniskellut perintösimsonia koko viikonlopun. Mikäs sen sopivampaa, kuin Tuiskun ensimmäinen pudotus perintönä saadulla rinnakkaisella 16 -kaliiberissa. Kuten junkkarissakin, onnistuminen saatiin Tuiskun kanssa silloin, kun toivo alkoi olla jo menetetty ja viimeiset hetket käsillä. Vaikka kurppa lukeutuukin kahlaajiin, lasken tämän onnistumiseksi metsälinnulla.

Simson sortaa edelleen 59 vuoden iässäkin

Draaman kaarta Junkkarissa

Mannermaisten kanakoirien jalostuskatselmuksesta eli Junkkarista on kotiuduttu. Saavuimme perjantai-iltana 23.9. hieman ennen kymmentä Wanhaan Karhunmäkeen, jossa meillä oli majoitus. Wanha Karhunmäki toimi myös Junkkarin kisakeskuksena, joten majoitus oli mukavan lähellä. Lyhytkarvaisten saksanseisojien osalta ohjelma oli sellainen, että lauantaina olisi näyttelypäivä ja sunnuntaina suuntaisimme pellolle. Wanhassa Karhunmäessä oli mahdollisuus perjantaina myös suorittaa NUO -luokan vesityökoe.

Erikoisnäyttelystä poiketen minä sain esitellä Tuiskun kehässä Eevan kannustaessa laidalla. Tuisku sai kehästä arvosteluksi EH:n (erittäin hyvä), johon voi olla tyytyväinen. Tuomarin mukaan Tuiskulla on erinomaisen koiran raamit, mutta tietyiltä osin koira on vielä kevyt. Sivuprofiili on kunnossa, mutta edestä rinnan tulee vielä kasvaa täyteläisemmäksi ja ylhäältä katsottuna massaa tulee saada lantion seudulle. Korvat Tuiskulla ovat pitkät ja tuomari kiinnitti niihin myös huomiota. Liikkeet olivat kehässä hyvät, kunhan Tuisku pääsi ravissaan hyvään vauhtiin.

Sunnuntaina siirryimme ryhmämme kanssa Ylistaron alueelle peltokoetta varten. Tuiskun ryhmässä oli yhteensä kuusi koiraa, jonka lisäksi yksi koira oli nauttimassa tunnelmasta takajoukoissa. Ryhmämme alueella oli heikosti lintuja ja heikko lintukanta tuotiin esille myös ennen pellolle lähtöä pidetyssä päätuomarin ohjeistuksessa. Muutama tuttu toisista ryhmistä kertoilivat myös samaa. Tuisku oli ensimmäisenä hakuvuorossa ja hakuerän loppuun Tuisku otti seisonnan pajupuskaan ojan varressa. Seisonta oli kiinteä, joten ilmoitin seisonnan ja tuomarin luvalla annoin Tuiskulle avanssiluvan. Valitettavasti seisonta oli tulokseton, koska puskan juuresta ei lähtenytkään lintua. Tuisku on aiemmin purkanut itse melko nopeasti tyhjät seisonnat, joten kokeessa olin päättänyt antaa avanssiluvan aina, kun seisonta on kiinteä.

Tuisku katselee lakiaa ja pohtii, missä linnut

Ensimmäisen erän tulokseton seisonta olikin ainoa tapahtuma koko aamupäivän aikana. Tuiskun haku parani aina erien loppua kohden, mutta Tuiskun hakuvuorolla ei vain lintua löytynyt. Välillä vaihdettiin jo hakualuettakin, mutta edelleen Tuisku ei lintuja hakuvuorollaan löytänyt. Joissain erissä rajoitin Tuiskun hakua tietoisesti pillillä, koska aivan hakualueiden vieressä oli 80 km/h rajoituksella olevia pikiteitä. Mieluummin tuloksetta kotiin kuin koira auton alle. Pieni epätoivo alkoi hiipimään puserooni. Mielessä kävi ajatukset, että on se kumma, kun Savossakin on nähty enemmän fasaaneja kuin Pohjanmaan lakeuksilla. Ajella nyt 4,5 tuntia Lapualle juoksuttamaan koiraa tyhjillä pelloilla.

Koska jalostuskatselmuksessa on tarkoitus testata koirien luontaisia ominaisuuksia, pääsi Tuisku vielä päivän päätteeksi yhteen paikkaan, jossa ilmeisesti on ollut yleensä lintuja. Haettuaan hetken pitkässä apilapellossa, Tuisku otti seisonnan ojan varteen. Päivää oli jo sen verran takana, että meni syteen tai saveen, niin Tuisku lähti avanssiin luvan saatuaan. Ojan pohjalta ponnahti fasaanikana lentoon ja Tuisku nousi ojasta ja juoksi katsomaan kanan lentoa. Vihelsin ja huusin Tuiskua paikalleen ja lopulta Tuisku pysähtyi ja palasi luokse. Kovan työn jälkeen riistatyö oli saatu ja saatoimme palata takaisin Wanhaan Karhunmäkeen.

Lopputuloksena sunnuntain peltokokeesta oli NUO 3 -tulos. Kylmän linnun nouto meni täysin penkin alle. Ensimmäistä kertaa KAER -kokeessa olleena opin, että myös KAER -kokeissa tuodaan monesti oma lintu kylmän linnun noutoon. Luulin, että tämä oman linnun tuominen koskee vain vesityökokeita. Vaikka tokihan se nouto onnistuisi ideaalitilanteessa aina mallikelpoisesti, linnulla kuin linnulla… Siinä mielessä Lapuan reissu oli onnistunut, että tuolla Tuisku taisi oivaltaa sen, miten linnuilla käyttäydytään (seisonta eikä ajella ylös ilosta).

Tässä tuomarin sanelema koekertomus kokonaisuudessaan: Alkuun pienimuotoista sekä maajälkiin takertuvaa nuoren koiran hakua, joka paranee päivän mittaan. Hakua rasittaa tyhjä seisonta. Kovan yrittämisen jälkeen Tuisku saa fasaanin seisontaan ja luvan saatuaan tekee räväkän noston. Linnun lähtiessä saattelee hieman. Kylmän linnun noudossa empii tarttua lintuun, nyppii, retuuttaa ja lopulta tuo pudotellen.

Kokonaisuudessaan Junkkarista jäi ihan mukavat muistot, vaikkei se nyt mikään erikoinen menestys tuloksellisesti ollutkaan. Tuisku teki ensimmäistä kertaa kunnollisen riistatyön (kiinteä seisonta, josta luvalla räjähtävä avanssi). Tästä on hyvä edetä siten, että harjoitellaan lisää sekä rauhallisuutta linnun lähtiessä (ja ammuttaessa) että noutoa.

 

Viimeistelytreenit

Mannermaisten kanakoirien jalostuskatselmus eli Junkkari järjestetään Lapualla 23.-26.9. Junkkarin peltokoetta varten olemme käyneet Tuiskun kanssa kaksi kertaa treenaamassa fasaaneilla tarkoituksena saada tuntumaa peltokanalintuihin sekä pellolla hakemiseen. Syyskuun alussa kävimme Willen Jahdeilla Rautalammilla. Mukana oli yhteensä viisi koiraa ja hakuaikaa oli noin kolmisen tuntia. Ensimmäisessä erässä Tuiskun haku oli oikein mallikasta, mutta lintuja ei löytynyt. Toisessa erässä tuulettomissa olosuhteissa Tuisku alkoi jäljestämään puimattomalla pellolla ja muutaman kymmenen metrin jälkeen kaksi fasaania lähti aivan Tuiskun nenän edestä lentoon.  Tuisku saatteli noita noin 20-30 metriä. Sinällään tuokin liikaa, mutta tilanne taisi olla vain liian herkullinen Tuiskulle. Viimeisessä erässä jälleen huonoissa tuulissa Tuisku haki puimatonta peltoa, jossa oli erään muun koiran erän jälkeinen tietolintu. Valitettavasti Tuisku ei saanut tätä oikein paikallistettua ja Tuiskun tullessa pitämään yhteyttä fasaani lähti minun ja Tuiskun välistä. Nyt saattelu oli turhan pitkä ja tuo tilanne jäi itseä harmittamaan. Erityismaininta täytyy linnuista antaa paikan omistajalle. Kaikki nähdyt fasaanit olivat hyväkuntoisia eikä koppeja tullut yhdellekään koiralle.

Viime sunnuntaina kävimme puolestaan Vieremällä Vesipuron Fasaanilla. Mukani oli Tuiskun lisäksi vain yksi koira. Jälleen kerran Tuiskun haku oli hyvää. Linnut olivat tiukassa, mutta lopulta Tuisku löysi fasaanin erään pellon keskeltä olevasta metsäsaarekkeesta. Seisontaa ei saatu, koska vauhtia oli liikaa. Välttämättä tässä ei ollut kyse puhtaasta törmäyksestä, vaan tässä saattoi olla myös tuollaista nuoruuden innokkuutta ajaa linnut ilmaan. Kolmen tunnin lenkin loppua kohden Tuiskusta näki selvästi, että mehut alkoivat olla lopussa. Lämmin ja aurinkoinen syyspäivä auttoi asiaa.

Kokonaisuutena Tuiskun haun osalta Junkkariin voi lähteä hyvillä mielin. Tuiskun haun pitäisi hyvin riittää nuorten luokkaan Pohjanmaan pelloille. Huolena on lähinnä se, miten Tuisku käsittelee lintuja. Sinällään nuoren koiran röyhkeä käytös linnuilla, jonka seurauksena linnut välillä pöllähtelee, on  mielestäni positiivista. Mieluummin katselen tulista menoa sen sijaan, että koira jatkuvasti hiippailisi eikä etenemisestä ja hausta tulisi mitään. Täytyy Tuiskun osalta luottaa kokeneempien koiramiesten vakuutteluun siitä, että ajan kanssa tuo lintujen käsittely napsahtaa oikeille uomilleen.

Palataan Junkkaritunnelmiin toivottavasti iloisissa merkeissä viikonlopun jälkeen.

Törmäilyä, törmäilyä

Kanalinnustuksen alkaessa Tuiskulla oli ikää vuosi ja viisi kuukautta, joten hiljalleen Tuiskulta voi odottaa metsässä myös muuta kuin vain ilosta juoksentelua. Kantatilastot eivät ole lupailleet runsasta lintusyksyä ja esimerkiksi  Pohjois-Savossa on metsästysaikoja rajoitettu. Muutama lintupoikue oli kuitenkin mökin ympäristössä tiedossa, joten täysin toivoton tilanne ei ollut.

Tuiskun kanssa tuli kierreltyä aloituslauantaista maanantaihin. Päivässä tuli tehtyä kaksi lenkkiä; toinen aamulla ja toinen iltapäivällä. Tuisku jaksoi hakea hyvin, mutta iltapäivän vetojen loppupuolella hakuvauhti alkoi hieman hiipumaan. Positiivista reissussa oli se, että Tuisku löysi lintuja. Pyitä löytyi vanhoilta hyviltä paikoilta samoin kuin lehtokurppiakin. Sen sijaan teeret ja metsot olivat teillä tietämättömillä. Tuisku ei kuitenkaan vielä osaa käsitellä arkoja metsälintuja. Osaltaan tähän vaikuttaa hieman turhan kova vauhti, kokemattomuus sekä haastavat, tiheät metsät. Tuloksena oli törmäyksiä. Onneksi Tuisku kuitenkin metsäolosuhteissa jätti lentävien lintujen jahtaamiset, joten peräänmenoja ei tullut. Pari kertaa Tuiskun pölläyttämä lintu lensi makoisasti minua vastaan, mutta linnut saivat jatkaa lentoaan. Törmäilystä ei Tuiskua palkita pudotuksella. Maanantain kanalinnustus päättyi lopulta Tuiskun lohjenneeseen kynteen. Onneksi lohkeama oli kynnen sivussa ja paranee itsestään.

Tällaisessa kuusikossa Tuiskun on hieman haastavampaa toimia monestakin syystä.

Vaikka kanalinnustus oli pääasia, niin silti oli aikaa käydä myös hieman kyyhkyllä ja sorsalla. Oman ruokintapaikan lähipuista lähti yli 15 linnun kyyhkyparvi. Ikinä en ole tuolla omalla paikalla nähnyt tuon kokoisia parvia. Sama parvi näkyi parinakin päivänä. Sunnuntain iltapäiväpassituksen seurauksena tuo parvi pieneni kahden linnun verran. Sorsastuksen osalta lento oli heikompaa. No onnistumisia kuitenkin koettiin ja erityisesti sivusuunnassa ohi lentäneen tavin pudotus noin 30 metristä oli komea suoritus. Lisäksi Manu löysi tavin sokkonoutona ojasta.

Manu voitti Tuiskun kanssa käydyn etsimiskisan