Taksvärkki mansikkamaalla

Minulle ja Manulle tarjoutui tällä viikolla mahdollisuus osallistua taksvärkkiin eräällä Pohjois-Savossa sijaitsevalla mansikkamaalla. Edessä oli siis räkättirastaiden metsästys. Räkättirastas on rauhoitettu Pohjois-Savossa pesimäaikana 1.4.—31.7. Suomen Riistakeskus voi myöntää poikkeusluvan rastaiden metsästykseen esim. viljelmille, kotieläimille, metsille, kalavesille ja vesistöille koituvan vakavan vahingon estämiseksi. Kuka on itse käynyt keräämässä mansikoita penkeistä tietää kokemuksesta, että rastaan syömät mansikat jäävät penkkiin. Jos rastaan teot huomaa vasta mansikan poimittuaan, lentää mansikka pitkässä kaaressa lähimpään ojaan. Mansikanviljelijälle tästä muodostuu luonnollisesti hävikkiä ja myymättömiä mansikoita. Siispä haulikko ja Manu autoon ja kohti mansikkapenkkejä.

Rastaiden metsästys tapahtui tilalla kahdella eri tavalla. Suojaisimmilla mansikkapenkkiriveillä kuljimme penkkien välissä siten, että koirat seurasivat irti kulkien takana. Tämä tapa ei näinä kahtena kertana, jona olimme mukana, tuottanut tulosta. Rastaat lähtivät penkeistä joko liian kaukaa tai lentäen hyvin lähellä maata. Rastaiden ampuminen kohti mansikkapenkkejä ei tullut kuuloonkaan, koska hauleja ei missään nimessä saanut mennä mansikoihin. Muuten kesäinen mansikat jäätelöllä -jälkiruoka voisi saada hyvin lyijyisen nomparellilisukkeen.

Hieman erilainen metsästysmaisema

Osa mansikkapenkeistä sijaitsi siten, että ampumasuunnat olivat jokseenkin rajattuja johtuen ympäröivästä asutuksesta. Tämän vuoksi metsästys toteutettiin ajometsästyksenä, missä yksi mies kulki penkkien reunoja ja minä ja porukan kolmas mies menimme passiin odottamaan. Tämä tapa tuottikin paremman tuloksen. Osa rastaista ammuttiin lentoon ja osa taas puihin, mihin ne karkoituksen jälkeen laskeutuivat. Tosin viikon toisella kerralla rastaiden määrä oli oleellisesti pienentynyt, mikä ymmärrettävästi oli viljelijän taholta suotavaa. Olisivatko rastaat näin nopeasti oppineet vai oliko vain toinen ruokapaikka löytynyt.

Manulle rastaiden metsästys tarjosi oivan mahdollisuuden treenata noutoa sekä metsästystilanteissa vaadittua rauhallisuutta. Yllätyksekseni Manu jaksoi todella hyvin seurata takanani kulkiessani mansikkapenkkien väliä. Toisinaan tietysti piti Manua vähän ohjeistaa, jos nenä meinasi lähteä ohjaamaan pois penkkiriveiltä. Paras anti tässä rastaanmetsästyksessä oli se, että Manulle saatiin tilanteita, joissa se selvästi kuumeni. Näin pääsin seuraamaan Manun toimintaa ja olemusta kuumana ja samalla harjoittelemaan Manun ”käsissäpitämistä”. Manusta oli selvästi huomattavissa, että muutaman lämpimän linnun nouto yhdistettynä lukuisiin haulikonlaukauksiin sai sen kierroksille. Kulkiessamme kohti seuraavaa noutorastia Manu ei enää malttanut seurata minua tiheikössä, vaan sillä oli jatkuva etsintä käynnissä. Nenä ylhäällä se halkoi puskikkoa, kuin metsälinnun haku syyskuussa olisi ollut menossa. Pillikäskyt kaikuivat kuuroille korville. Tässä vaiheessa kytkin Manun kiinni ja edessä oli pieni jäähdyttely passissa istumalla. Aikansa jäähdyteltyään Manu sai istua passissa vapaasti. Siinä sitten itsekin ammuin rastaan puuhun ja Manu sai suorittaa sen päivän viimeisen noudon. Päivän jännityksestä johtuen tuossa suorituksessa oli ehkä enemmän intoa kuin järkeä mukana, kun rastasta alettiin etsiä ensin 180 astetta väärästä suunnasta. Taisi Manulla jäädä pudotuksen merkkaus suorittamatta ja myönnettäköön, että samalla paikalla oli pudotettu jo siinä vaiheessa useampia lintuja, joten hajuja oli jokapuolella riittämiin.

Toisena päivänä Manun sielunelämä raotti lisää itseään ollessamme passissa. Kun naapuripassi pääsi pudottamaan useamman rastaan ja mukana ollut saksanseisojauros suoritti noudot, alkoi Manulla kärsivällisyys loppua. Laukausten aikana Manu jaksoi vielä olla kärsivällisesti passissa, mutta kun aikaa kului eikä Manu saanutkaan noutokäskyä alkoivat myös kierrokset nousta. Pikkuhiljaa Manu nosti nenäänsä kohti tuulta ja alkoi kuin varkain liukumaan passipaikalta kohti rantapuita, joihin rastaat ammuttiin. Siinä kohtaa joutui jo korottamaan ääntä, jotta Manun sai palaamaan takaisin passipaikalle. Noh, lopulta Manun odotus palkittiin, kun Manu pääsi noutamaan ampumani rastaan koivun alta villivadelmien verhoilemasta kivilouhikosta. Paikka oli sen verran haastava, että ilman Manua rastas olisi jäänyt löytämättä.

Näihin puihin päättyi monen mansikkavarkaan rikollinen ura

Aseina räkättirastaan metsästyksessä oli haulikot ja panoksina käytimme trap-panoksia. Ensimmäisen päivän kokemuksesta ja kanssametsästäjien vinkeistä viisastuneena paras yhdistelmä supistajissa oli 1/4 ja 3/4. Väljemmällä on hyvä ampua lentoon ja suppeammalla puolestaan kauemmas puihin. Skeetsupistuksella (sylinteri) tulosta ei oikein tullut. Itselleni rastaan metsästys toi Manun hyvän koulutusmahdollisuuden lisäksi haastavia tilanteita. Rastas on suhteellisen pieni lintu ja passipaikkamme ”ampumaikkuna” oli sen verran kapea, että rastas näkyi siinä noin sekunnin ajan täydessä lennossaan. Muutama tilanne meni alussa lähinnä ihmetellessä, että joko se jo meni? Heinäkuinen räkättirastaan jahti oli todella mukava kokemus ja varmasti lähdemme uudestaan, mikäli kutsu käy. Mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa kesäloma kahvikuppi kädessä mansikkamaan edessä ja lähteä Manun kanssa rastaan metsästykseen.

Jos lukijat ihmettelevät, mitä rastaille tapahtui jahdin jälkeen, niin rastaat menivät hyötykäyttöön. Noutolinnuiksi koirille rastaita ei voitu antaa, koska eräs seurueemme jäsen kokkasi perheelleen rastaista alkupalan päivälliselle. Kuulemma kaikki ruokailijat olivat kehuneet ja tottahan se on, että rastaita syödään Keski-Euroopassa kuten muitakin riistalintuja. Pitänee itsekin kokeilla grillattua rastaan rintaa, kunhan seuraavan kerran saamme Manun kanssa rastaan reppuun.

Tiistai-illan lenkki

Tänään käytiin yhdessä kivassa paikassa metsälenkillä, kun oli todella kaunis aurinkoinen ilta. Manukin jaksoi yllättävän hyvin juosta ja touhuilla, vähän turhankin kauas harhaili välillä ja korvat lukossa tietysti. Onneksi oli tällä kertaa kolinapurkki mukana.
Tehtiin myös kolme noutoa kaninkarvadamilla. En tiedä mistä nyt kiikasti, mutta Manulla tuntui olevan hyvin hankalaa markkeerata damia ja/tai etsiä sitä käden osoittamasta suunnasta. On omituista, että jos tehdään harjoitus jossa dami jätetään esim. polun varrelle, kävellään eteenpäin ja lähetetään Manu etsimään damia jonkun matkan päästä, tuntuu se kokonaan unohtaneen minne päin se alunperin jätettiin. Se saattaa lähteä ihan vastakkaisesta suunnasta etsimään. Tuolla kyseisessä paikassa on kyllä myös paljon jäniksiä että voi olla että oikeatkin hajut sekoittivat koiran päätä. Selväksi tuli ainakin (jälleen kerran) että korvien auki pysymistä täytyy harjoitella lisää. Ja samoin myös sitä markkeeraamista… Mutta eipä tässä nyt olla jäniksen selässä (heheh) joten ei oteta stressiä asiasta.
Taitaa kyllä emännälläkin olla joku alkava dementia tai muuten tyhjä pää, sillä kamera oli valmiiksi pakattuna laukkuun ja eteisen lattialla odottamassa lenkille lähtöä mutta siihenpä unohtui. Joten tässä vain yksi iphone -laatukuva kuvitukseksi:

Manulle suuntaohjeet

Takkuilleet noutotreenit

Tänään aurinko pilkisti päivällä esiin ja lähdettiin heti tuonne läheiseen metsään kävelylle. Aurinko kylläkin ehti jo hävitä näkyvistä ennen kuin ehdimme pelipaikoille, mutta oli joka tapauksessa ihan mukavaa samoilla ympäriinsä siellä. Nyt oli luntakin jo muutama sentti maassa.
Yhdistimme lenkkeilyyn noutotreenit, ne kun ovat jääneet vähemmälle nyt syksyllä. Noutolinnuksi pakastimesta valikoitui lehtokurppa.

Etsinnässä enemmän vauhtia kuin järkeä

Nouto itsessään sujuu ihan hyvin (ainakin jäisellä linnulla, kun sitä ei ole niin kiva pupeltaa…), mutta sen linnun löytäminen. Manu on käsittämättömän huono markkeerauksessa. Kun linnun heittää tiettyyn suuntaan ja antaa noutokäskyn, lähtee Manu ihan mistä sattuu lintua etsimään. Vaikka saisi vastatuuleen etsiä. En ymmärrä mitä sen pienessä päässä liikkuu. Manun puolustukseksi voi sanoa, että tänään vietiin kyllä lintu kauas, mutta silti olisi paljon parannettavaa tuossa putoamispaikan markkeeraamisessa. Pitää varmaan talven aikana kehitellä jotain harjoituksia, millä sitä voisi parantaa.
Sitten kun lintu löytyi, niin hyvin se tuli Olaville käteen. Ja samoin oli mukavaa nähdä, että etsintävauhti oli ainakin reipas. Manu kun joskus aikaisemmin on myös harrastanut näitä ”kävelemällä noutoja”.

Nyt on koira tuhissut tyytyväisenä häkissään pitkät nokoset. Manu on siitä helppo, että kun sen kanssa vaan käy lenkillä niin kotona se on sitten ihan rauhallisesti. Kun on olemassa myös näitä virtapiikkikoiria, joita ei millään saa väsymään. Sellainen sanontakin taitaa olla että seisoja ei rauhoitu ennen kuin on metri multaa päällä. Taisi meille vaan sattua tuommoinen laiskanpulskea yksilö… :) Nyt ehkä vielä pikku hihnalenkille illalla, palaillaan ensi viikolla!
P.S. Karvanlähtö alkaa viimeinkin loppua, jipii! Josko tästä eteenpäin saisi vaikka syödä jonkun aterian ilman että seasta löytyy 1-5 kappaletta koirankarvoja.