Talven treenailuja

Blogi on viettänyt hetken hiljaiseloa, näin talvisin kun ei tule niin aktiivisesti treenattua koirien kanssa mitään ja linnustusreissujakin saa taas odotella tovin. Tylsyyden karkottamiseksi aloitin vuoden alusta Tuiskun kanssa koirakoulussa käymisen. Meillä on nyt kerran viikkoon treenit, joissa tehdään vaihtelevasti hyppytekniikkaa, tokoa, eri temppuja, rallytokoa jne. Kurssi on ihan hauskaa ajanvietettä ja aivotyötä koiralle. Tuisku tuntuu tykkäävän älyttömästi tuosta hyppimisestä ja olenkin miettinyt, pitäisikö sen kanssa mennä jollekin agilityn alkeiskurssille. Se on tosin niin kova menijä, että en meinaa pysyä sen vauhdissa itse alkuunkaan :)

Vaikka talvi hiljaisempaa kautta treenaamisen kannalta onkin, tehdään Tuiskun kanssa säännöllisesti myös erilaisia nouto- ja pilliharjoituksia. Erityisesti olemme pyrkineet harjoittelemaan noutoa ampumisen kanssa. Tuiskulla ilmeni syksyllä hiukan paukkunouto-ongelmaa, joten nyt olemme yrittäneet harjoitella maltin säilyttämistä ammuttaessa. Joka kerta kun pamahtaa, ei pääse noutamaan, vaikka heitettäisiinkin lintu samalla. Ja aina pitää istua laukauksesta. Tuollaisista harjoituksista on helppo tehdä erilaisia variaatioita, varsinkin jos on enemmän kuin kaksi kättä käytettävissä. Oikeissa riistatilanteissa koira käy tietysti ihan eri kierroksilla, kun edessä on elävä lintu. Mutta harjoitus tekee mestarin, ja toivon mukaan nämä nyt harjoitellut käytösmallit pysyvät Tuiskun päässä sitten ensi syksyn tositilanteissa.
Nouto sujuu nykyisin yllättävän hyvin Tuiskun kanssa. Se ei enää niin jahkaile lintuun tarttumista, vaan on pääasiassa joka kerta erittäin innokkaana noutamassa. Välillä ilmenee kuitenkin vielä pientä jäytämistä tai pudottelua matkan varrelle. Nyt kun Tuiskusta huomaa, että linnun kantaminen on siitä oikeasti kivaa, niin olemme usein antaneet sen kantaa linnun harjoituksen lopuksi takaisin autolle, mökille tms. Viime kesäisessä koulutuksessaan Mika Harju sanoi hyvän pointin, että miksi koira toisi linnun mielellään isännälle, jos se aina tarkoittaa sitä että lintu otetaan heti koiralta pois.

Tuiskulla oli toiset juoksut tammikuussa ja omasta mielestäni se on ottanut aika lailla massaa viime aikoina. Ei ole enää niin kuivan kesän orava kuin esim. vielä alkusyksystä. Keväälle pitäisikin katsella joku koiranäyttely, jospa ei enää tulisi kritiikkiä liian kevyestä rakenteesta.
Manun kanssa ei olla touhuttu mitään erikoisempaa viime aikoina. Tietysti nouto- ja etsintäharjoituksia yleensä tehdään sillekin, jos olemme porukalla liikenteessä. Kotona on tehty noseworkkia, se on hyvää aivotyötä esim. kovina pakkaspäivinä kun lenkit jäävät lyhyiksi. Kunhan lumi sulaa, niin päästään taas vetämään verijälkeä Manulle. Kevättä odotellessa!

Loman päätös

Viikko 35 oli kesälomani viimeinen viikko ja Eevan jo palattua töihin suuntasin koirien kanssa mökille. Tavoitteena oli käydä sekä kyyhky- että sorsajahdissa. Tiistai-iltapäivästä saavuttuani mökille suuntasin heti Tuiskun kanssa omalle kyyhkypaikalle passiin. Ensimmäiset kyykyt olivat jo paikalla ja lähtivät puista minut huomattuaan. Ruokintalavojen edestä oli puitu ohrapelto ja levitin siihen kymmenkunta samettista kyyhkynkuvaa. Ehkäpä kuvista johtuen kyyhkyt eivät olleet niin arkoja ja saapuvat pienet parvet eivät lentäneet syvälle takakuusikkoon, vaan laskeutuivat passipaikan lähipuihin. Osa parvista laskeutui aivan selän taakse sellaiseen kulmaan, että oikealta puolelta ampuminen ei onnistunut, koska oma selkä ei käänny kuten pöllön kaula. Näin ollen päätin ampua vasemmalta puolelta. Muutoin tulos oli hyvä ja kyyhky tuli alas, mutta nosto ei osunut ihan kohdilleen ja tästä muistoksi jäi mojova mustelma vasempaan hauikseen. Muutaman tunnin istuskelun seurauksena useampia pieniä noin 3-5 linnun parvia saapui tasaisin väliajoin ja noista parvista pääsi aina toisinaan yhden kyyhkyn pudottamaan. Kaikki pudotukset tapahtuivat kyyhkyjen laskeuduttua puihin. Suoraan pellolle laitetuille kuville eivät kyyhkyt laskeutuneet, mutta linnut olivat selvästi kuvista kiinnostuneita.

Tiistain iltapäiväpassin tulos

 

Keskiviikkoaamupäivän rakentelun tulos

Keskiviikkona rakentelin ensin aamusta yhden suojaloukun minkkiraudoille ja kävin viemässä tämän lammelle. Loukkua viedessä lähti lammelta reilu 30 linnun sekaparvi heinureita, taveja ja haapanoita. Kaksi laukausta pääsin yhteen heinuriin yrittämään, mutta tämä sai jatkaa lentoaan. Iltapäivällä oli luvassa lisää kyyhkystystä eräällä toisella puidulla ohrapellolla. Olin rakentanut sinne edellisenä iltana passipaikan keskelle peltoa sähkötolpan juureen. Jälleen kuvat pellolle ja Tuiskun kanssa passiin. Nyt kuvat tekivät tehtävänsä ja osa kyyhkyistä laskeutui suoraan maahan kuvien sekaan. Täytyy sanoa, että on hieno tunne, kun täysin avoimella pellolla saa kyyhkyt laskeutumaan juuri siihen paikkaan, kun on itse alunperin suunnitellut. Itse tuli hassattua muutama hyvä paikka pummin seurauksena ja iltapäivän tulos oli 4 laukausta ja 1 kyyhky. Nouto ei oikein Tuiskulla sujunut, kuten ei edellisenä päivänäkään. Tuisku arkaili hieman kyyhkyyn tarttumisessa ja tuloksena tuosta on aina tukku höyheniä suuhun. Pienen äkseeraamisen jälkeen kyyhkynoudot saatiin kuitenkin siihen pisteeseen, että Tuisku nosti kyyhkyn hyvällä otteella ja pienen matkan jälkeen luovutti nätisti istualtaan.

Tällaisena iltapäivänä on enemmän kuin mukavaa istuskella passissa ja nauttia iltapäiväkahveita

Heti passista pois lähdettyä tulikin jo kiire sorsapassiin. Mökiltä piti käydä vielä hakemassa hieman varusteita ja sorsastukseen käyvät patruunat. Olimme lammella kahden miehen ja Tuiskun voimin. Lammelle mennessä oli tarkoitus kiertää lampi kahdelta puolin ja tätä kautta saada jo lammella olevat linnut eräksi. Hyvä määrä taveja lähtikin liikkeelle ja naapurin mies sai niistä yhden alas. Tuisku pääsi noutamaan tämän sokkona, koska pudotusta emme nähneet. Mallikkaan haun jälkeen tavi löytyi pelto-ojasta. Iltalennon alettua omalle passipaikalle eivät linnut ohjautuneet, mutta naapuripassissa paukkui, joten Tuisku pääsi noutohommiin. Helppo tavinouto onnistui hyvin, mutta yhden heinurin ja yhden tavin noudosta ei tullut mitään. Tippumapaikat olivat suunnilleen tiedossa ja Tuiskun olisi tullut ne löytää. Koska pimeys keskeytti lopulta noutohommat päätimme tulla aamulla uudestaan. Kuolleet linnut eivät yön aikana karkaisi ainakaan omilla voimillaan. Aamulla otin Tuiskun lisäksi Manun mukaan. Pienen etsinnän jälkeen heinuri löytyi pelto-ojan vierestä sellaisesta paikasta, josta Tuisku oli 100 % varmasti mennyt useamman kerran ohi. Tavi löytyi puolestaan keskeltä kulkuväylää, vaikka se oli edellisenä iltana pudonnut veteen. Todennäköisesti Tuisku oli edellisenä iltana löytänyt molemmat linnut ja kuljettanut niitä aikansa. Muuta selitystä tälle tavin siirtmiselle vedestä lähimmän rannan polulle en keksinyt. Meillä kun ei ollut tietoa lintujen löytymisestä,  kannustimme Tuiskua vain etsimään ja etsimään. Tuisku varmaankin ajatteli, että jossain on hänelle vielä löytymättömiä lintuja ja lähti etsimään niitä. Kukapas sitä jo kertaalleen löytynyttä lintua toista kertaa lähtee etsimään ;) No kaikki edellisen illan linnut olivat nyt tallessa.

Tuiskulta alkaa passihommat sujua. Rauhallisuutta ja malttia istua paikallaan on tullut lisää syksyn passiharjoittelun tuloksena

Iltapäivällä menin vielä kyyhkypassiin edellisen iltapäivän paikalle sähkölinjan alle. Kuvat olivat jälleen pellossa, mutta nyt kyyhkyt eivät olleet niin innokkaita. Yksikään kyyhky ei laskeutunut kuville, mutta kuvat selvästi vaikuttivat lentoreittiin ja muutama lintu lensi suhteellisen läheltä passipaikkaa. Odottelin, josko nämä olisivat lähteneet laskeutumaan ja tämä odottelu maksoi ampumahollit lintujen vaihtaessa lentosuuntaa minusta poispäin. Periaatteessa näitä läheltä lentäviä olisi voinut koittaa saada alas jo heti niiden tullessa hollille, mutta eipä nämä menetyt paikat nyt niin harmita. Tietysti Manun ollessa mukana passissa olisi Manulle ollut mukavaa saada myös noutohommia.

Perjantaina aamulla menin vielä ennen kotiinlähtöä omalle kyyhkypaikalle. Yksi isompi parvi laskeutui eteeni puihin ja pääsin koittamaan puussa istunutta kyyhkyä. Tässä tuli vastaan jokin korkeampi voima, joka säästi kyyhkyn hengen. Istuvaan kyyhkyyn lyhyeltä matkalta yksi laukaus ja kyyhky ei merkannut osumaa lainkaan. Ei pölähtäneitä höyheniä eikä mitään merkkiä osumasta kyyhkyn siivittäessä. Lento oli vauhdikasta ja täysin normaalia. Tämä oli sellainen käsittämätön pummi, jolle ei löydy selitystä. Mukavan viikon kruunasi kotimatkalla puhjennut autonrengas ja loppumatkan köröttely vararenkaan kanssa.

Tuiskun ensimmäinen lämpimän linnun nouto

Jälleen yksi  sorsastuksen aloitus on takana. Aloitus osui tänä vuonna lauantaille, joten odotuksissa oli, että jahtikunnat ympäri Suomen lähtevät sankoin joukoin sorsia jahtaamaan. Tämä aloitus oli sikäli mieleenpainuva, että Tuisku oli mukana ensimmäistä kertaa. Suunnitelmana oli, että Tuisku saa hoitaa noudot odotettavasti rauhallisemmassa päiväpassituksessa ja Manu kiihkeässä illassa. Puolenpäivän nokipannukahveja keitellessä huomio kiinnittyi siihen, että lähialueilta ei juurikaan kuulunut pauketta, vaikka kello oli jo hyvän tovin yli puolenpäivän. Kahvien jälkeen suunnitelma oli selvä; hiipimällä passipaikoille ja lammella olevien sorsien ampuminen pomppuun. Tämän jälkeen odoteltaisiin muilta lammilta ja järviltä saapuvia lintuja.

Siirryttäessä passiin hyvän kokoinen taviparvi pölähti lentoon ja ensimmäiset laukaukset kajahtivat. Itsekin pääsin koittamaan sivusuunnassa ohittavaa tavia, mutta ohihan tuo meni ja vieläpä oman tuntemuksen mukaan edestä. Tuisku oli ammuttaessa rauhallisesti vieressä, tosin varmuuden vuoksi hihnassa. Alkurytäkän saldona yksi tavi, jota Tuisku pääsi noutamaan. Lintu oli pudonnut lammen keskellä olevaan saarekkeeseen. Tuisku ei nähnyt putoamista, joten edessä oli puhdas nenänouto. Pienen alkuinnostuksesta johtuvan liian laajan haun jälkeen Tuiskun nenä vei linnulle ja harkinnan jälkeen tavi suuhun ja rantaan. Ihan KAER -luovutusta ei saatu, mutta ensimmäinen lämpimän linnun nouto oli suoritettu ja kuparinen Tuiskulle noutohommissa rikottu. Tämän jälkeen muita tilanteita ei päiväpassissa siunaantunut.

Tuiskun ihmettelee passituksen jälkeen ensimmäistä lämpimänä noudettua lintuaan

Iltapassiin koiraksi vaihtui Manu. Myös iltapassi oli verrattain hiljainen sekä lammella että ympäristössä. Muutamia paikkoja seurueelle tuli ja itse sain illalta tavin. Lähettäessäni Manun suhteellisen helppoon noutoon Manu aloitti oman show’nsa. Veteen meno ei kiinnostanut ja sen sijaan rantaruovikkoa rassattiin edestakaisin. Viereisessä passista saatiin samaan aikaan haapana ja siirryimme sen noutoon, josko tämä laukaisisi Manun työinnon. Suhteellisen tuulettomissa oloissa Manu ei saanut kelluvasta haapanasta hajua ja uinti ei tuottanut tulosta. Ei edes, vaikka avitin Manun noutoa heittelemällä merkkikiviä. Kun ei onnistu, niin ei onnistu. Eläimet eivät ole koneita ja niillä on omat päähänpistot. No ampumani tavi saatiin lopulta Manun kanssa noudettua. Haapana oli takuuvarmasti kuollut, joten päätin tulla aamulla noutamaan sen uudestaan. Viilentyvä elokuun ilma pitäisi linnun edelleen syöntikuntoisena aamuun.

Aamulla noutohommiin lähti Manun lisäksi Tuisku. Tuiskulla näytti olevan enemmän työmotivaatiota, joten Tuisku pääsi noutamaan. Pienen avustuksen jälkeen Tuisku lähti uimaan oikeaan suuntaan ja tuuli toi lopulta myös hajun nenään. Tästä Tuiskun oli helppoa uida oikeaan haapanalle. Luovutus tuli käteen saakka, tosin luovutus otettiin vauhdista ilman istumista. Kaikki ammutut linnut tallessa, joten siinä mielessä noudot onnistuivat. Noudon tärkein tehtävä on saada ammuttu riista talteen tyylistä välittämättä. Oman verenpaineen osalta olisi suotavaa, että Manu ei kamalan usein toistaisi näitä työnseisauksiaan, vaikka valtakunnassa onkin menossa KIKY -neuvottelut.

Kevään treenailuja

Nyt on jo kunnolla kevään ja alkavan kesän tuntua ilmassa, kun lämpöasteet vihdoin kohoavat yli kymmeneen ja ollaan päästy lumesta eroon Kuopionkin korkeudella. Koirien kanssa on touhuiltu kaikenlaista, mm. noseworkia sadepäivien iloksi (siitä ehkä enemmän omassa kirjoituksessaan). Luonnossa alkaa pian olla pieniä eläinten poikasia joten koiria ei voi enää vapaana juoksuttaa, Tuiskua ainakaan. Manu on nykyisin niin verkkainen menijä ulkona että se pysyy noin kymmenen metrin säteellä itsestä koko ajan, joten sen kanssa ei niin tarvitse huolehtia että se pääsisi pesiä mylläämään. Olisin oikeastaan yllättynyt jos se edes löytäisi jonkun elukan tuolta ulkoa :D
Tilattiin äskettäin uusi menopeli, kickbike, jolla aiotaan pikkuhiljaa aloitella Tuiskun juoksutus nyt kun liikuntaa pitää saada jostain muualta kuin metsästä. Siitäkin voisin kirjoitella enemmän, kunhan saadaan pyörä kotiin (todennäköisesti huomenna) ja on päästy testailemaan sitä.

Koirien kanssa on käyty tekemässä aivotyötä vaativia treenejä tuossa läheisellä mäellä. Tuiskulle on tehty vaativampia noutoja/linnun etsimisiä, eli käytännössä lintu käydään piilottamassa noin sadan metrin etäisyydelle niin että koira ei näe. Matkalle voi tehdä hajujälkiä, tosin jos tuuli vain käy oikeasta suunnasta niin ei tuo ole vielä mikään vaativa etäisyys ilmankaan hajujälkiä. Hyvin on sujuneet noudot ja vaikuttaisi, että vaativuustason nosto lisää myös Tuiskun motivaatiota, jolloin noudossa ei ilmene niin paljon turhaa pöllöilyä kuten linnun riepottelua. Nouto-ote on myös huomattavasti parempi, kun lintua on kannettava pitempi matka.

Hakee…

… ja löytää.

Manulle sen sijaan on vedetty jälkiä. Se on Manun mielestä ihan ykköshommaa, se tykkää jäljestämisestä aivan hulluna. Manu on niin rauhallinen että harvoin sillä nousee kierrokset, mutta liinan päässä jäljelle pääsyä odottaessa kyllä käy kuumana. Aikaisemmin olen vetänyt jäljet linnulla, mutta eilen kokeiltiin ensimmäistä kertaa verijälkeä. Se meni ihan hyvin, joskin ensi kerralla älytään kastella perässä vedettävä sieni etukäteen, jolloin verta on helpompi imeyttää siihen. Manun kanssa en ole noudattanut ihan kaikkia taiteen sääntöjä, esim. sitä miten tarkkaan jäljen päällä koiran tulisi kulkea. Manun kanssa kun tämä on vain huvin vuoksi ja koiran mielenvirkistykseksi tehtävä harrastus eli ei meidän tarvitse osata koesääntöjen mukaista touhua. Manu kulkee yleensä hiukan jäljen sivussa ja helposti ottaa myös ilmavainusta tukea, mutta näistä en ole välittänyt. Pääasia että jäljen pää ja siellä odottava ”saalis” (jäniksennahkainen pussukka tai lintu) löytyy. Ensi kerralla kokeilen vetää pidemmän ja mutkaisemman jäljen, vähän lisää haastetta hommaan siis.

Manu ja Manun suuri aarre (tyhjä pahvimuki)

Sellaista ollaan touhuttu normaalin lenkkeilyn lisäksi. Ihanaa, kun lumet on vihdoin sulaneet ja pääsee taas kulkemaan monissa hyvissä treenipaikoissa. Kohta alkaa paikallisen koirayhdistyksen peruskoulutustreenit, Tuiskun ensimmäinen näyttely lähestyy ja samoin pitäisi alkaa harjoitella vesityötä Tuiskun kanssa kesän kokeita ajatellen. Siinäpä sitä täytettä kalenteriin :)
Hauskaa vappua kaikille lukijoille!

Ensilumi

Kuopioon saatiin kunnollinen ensilumi eilen, mutta nämä kuvat ovat viime viikonlopulta kun oltiin käymässä Kontiolahdella. Siellä Tuisku näki ensimmäistä kertaa lunta (ei aiheuttanut suurempia reaktioita). Manu sen sijaan tykkää kovasti lumesta ja onkin ollut nyt virkeämmän oloinen ulkoillessa. Erityisesti se tykkää kieriskellä lumessa ja tänäänkin aamulenkille lähtiessä tuli aika monta lumienkeliä jalkakäytävälle ennen kuin päästiin edes pois omalta kotikadulta :)




Molempien koirien kanssa on ollut viime aikoina vähän haastetta. Tuiskulla tökkii nouto pahemman kerran, en tiedä vieläkö sillä hampaat aristaa vai mistä on kyse mutta noutaminen ei nappaa yhtään. Koiran käytöksen perusteella kyllä vaikuttaisi vähän että kyseessä voisi olla ihan jotain uhmaikäisen narttupennun hölmöilyäkin. Taitaa olla niin että kuun asento, korvakarvojen suunta ynnä muut seikat vaikuttavat siihen että miten treeni sujuu. No, jospa se siitä lähtisi taas sujumaan, harjoittelua tehdään pikkuisen joka päivä.
Manulla sen sijaan on ollut oksennuspäivä tänään. Tuisku oli menneellä viikolla tuhonnut yhtä muovista leluaan (joita on pakko päivisin koirien ulottuville jättää, koska muuten Tuiskulle maistuu esim. ovenkarmit, oi näitä pentuaikojen iloja….) ja Manu oli aina nälkäisenä ja kaikkiruokaisena syönyt ne irronneet muovin palaset. Tänään on sitten oksenneltu kolmeen otteeseen niitä ulos… Toivotaan, että meni tällä ohi. Vielä en enempää huolestu aiheesta, koska Manu on muuten ollut normaali ja ruoka maistuu edelleen hyvin. Onhan siinä itsellekin vähän jännitystä muuten rauhalliseen lauantaipäivään, kun pohtii mille matolle Manu seuraavaksi tähtää…
Sellaiset kuulumiset tällä kertaa. Tänään piti alun perin olla tiedossa harjoituspäivä fasaanitilalla, mutta se peruuntui osallistujien vähäisyyden takia. Tammikuussa kokeillaan sitten uusiksi, jos olisi riittävästi porukkaa kasassa. Ehkä siihen mennessä se kadonnut noutointo ja -taitokin palaa Tuiskun mieleen :)

Pulutreeniä Kuopion torilla

Sateisen sunnuntain ratoksi lähdimme Kuopion keskustaan etsiskelemään Tuiskun kanssa lintuja. Puluja löytyi yllin kyllin ja saatiinkin hyviä harjoituksia aikaiseksi. Tuiskusta touhu oli erittäin jännittävää, koko koira vapisi kun se pääsi seisomaan puluja melko lähietäisyydeltä. Luvan kanssa sai ottaa avanssin (hihnassa kylläkin) ja sitten harjoiteltiin paikalla pysymistä. Tuisku pysyy kyllä hyvin paikallaan lintujen siivittäessä, mutta vielä on vähän haasteena että miten sitä palkkaisi paikalle jäämisestä. Namit kun eivät maistu yhtään silloin kun on lintuja näköpiirissä. Kehuilla ja silityksillä mentiin siis tänään enimmäkseen. Tätä harjoittelua voisi käydä tekemässä lisääkin tuolla kaupungilla, täällä meidän omilla nurkilla kun harvemmin lintuihin törmätään.

Tämän lisäksi ollaan aloitettu jälleen noutoharjoittelu. Hampaiden vaihtuminen alkaa vihdoin olla ohitse (tänään irtosi viimeinen kulmahammas, tarttui nimittäin Manun kuonoon ja jäi siihen törröttämään painileikin jäljiltä :D). Ikävä kyllä nouto on päässyt aika lailla ruostumaan tai unohtumaan tässä tauon aikana. Tuntuu, että Tuisku laittaa sen ihan leikiksi eikä keskity puuhaan kunnolla ollenkaan. No, harjoitukset jatkuvat ja jos se jo kerran oppi noutamaan kunnolla niin kyllä se uudestaankin saadaan opetettua.
Manullekin kuuluu ihan hyvää. Sillä on tosin ollut selkä vähän jumissa ilmeisesti eikä lenkkeily huvita nyt yhtään. Ensi viikolla Manu pääsee/joutuu hierojalle ja katsotaan josko siitä olisi apua. Back on Trackia ollaan yritetty pitää päällä kotona ollessa, jos se auttaisi kanssa jumeihin hieman. Toivotaan että saadaan Manu-setä vähän vetreämmäksi näillä keinoin, niin jaksaa painia termiitin kanssa :)

Joulun odotusta ja ruokavarkauksia

Pitkästä aikaa on hetki aikaa raapustella blogiin. Uutta kerrottavaa ei ihmeellisemmin kyllä ole. Olin viime viikonloppuna Kontiolahdella käymässä Manun kanssa, kun Olavilla oli omia menojaan. Leivottiin äitin kanssa karjalanpiirakoita jouluksi. Piirakat oli laitettu ulos tarjottimella jäähtymään tuolin päälle. Harmi vain en tajunnut tätä, kun tultiin Manun kanssa lenkiltä ja Manu tietenkin ylivertaisella ruuanmetsästysvaistollaan löysi tarjottimen. En ole ihan varma ehtikö se syödä yhtään, mutta epäilys on että yksi piirakka oli tarjottimen reunalta mystisesti kadonnut. Manu ei ole vielä kertaakaan varastanut pöydältä ruokaa, mutta tuoli on tietysti juuri sopivasti nenän korkeudella.
Sitten vielä seuraavana päivänä Manu löysi lenkillä maasta leipiä, joita joku älypää oli metsään tien vierelle viskonut. Ehti se varmaan puolikkaan leipäsiivun syödä, ennen kuin ehdin paikalle estämään. Sitten sainkin muistutella vähän, että tarvitseeko emäntää totella jos ei huvita, kun leipäkasalta olisi pitänyt poistua. Tässä on siis odoteltu korvatulehduksen puhkeamista, Manu on niin herkkä viljoille että aiemmin esim. puolikkaan grillimakkaran syöminen aiheutti pahan hiivatulehduksen korviin. Episodista on kuitenkin nyt kulunut jo viikko eikä korvissa ole onneksi ainakaan vielä näkynyt muuta kuin vähän punoitusta, joten jospa selvittäisiin vähällä tällä kertaa. Pitänee käydä varmuuden vuoksi ostamassa lisää Malacetic -korvahuuhdetta, se on tuntunut aika hyvin ehkäisevän hiivan pahemmaksi puhkeamista näissä tapauksissa kun korvat ovat alkaneet punoittaa syystä tai toisesta.

Kuva on tämänpäiväiseltä metsälenkiltä. Valo-olosuhteet eivät oikein suosi kuvaamista tähän aikaan vuodesta, mutta kamera oli mukana kuitenkin ja tässä ainoa siedettävä otos. Lunta on saatu Kuopion korkeuksille jo hieman ja ennätyksellisesti se on pysynyt maassakin jo kaksi päivää putkeen. Toivottavasti loskakelit eivät enää palaakaan ollenkaan. Viikonloppuisin pitää hyödyntää valoisat tunnit ja käytiin myös eilen pitkä lenkki metsässä. Tänään otettiin myös supidummy mukaan ja kokeiltiin paria noutoa. Ensimmäinen oli vaikea Manulle, kun Olavi vei dummyn aika kauas eikä tuullut juuri yhtään. Manu ei oikein vielä käsitä ”eteen” -käskyn tarkoitusta ja sillä meinaa muutenkin joskus usko loppua, jos noutoesinettä tai lintua ei ala heti lähettyviltä löytyä. Avitettiin sitten hieman ja lähetettiin muutamaan otteeseen uudelleen noutoon selvillä suuntaohjeilla. Löytyihän se dummy sitten lopulta ja toinen nouto tehtiinkin helpommaksi, että saatiin Manulle onnistuminen harjoitusten loppuun.
Vielä reilu viikko jaksetaan puurtaa töissä ja sitten päästään pienelle joululomalle koko perhe. Jouluksi mennään mökille ja Kontiolahteen, ja toivottavasti Manu pääsee näkemään rakasta Alfa -”isoveljeä”. Pentukuume meillä sen kun nousee, mutta suunnitelmista sitten enemmän jos/kun ne konkretisoituvat hieman. Eipä tällä kertaa muuta, kaikille lukijoille hyvää joulun odotusta!

Muistoja, muistoja vain

”Jään sateeseen
Ja teen jälleen muistoja, muistoja vain
Tai eiliseen jos meen
Teen taas muistoja, muistoja vain”

Tämä Kirkan käännöskappale tiivistää osuvasti sorsastuksen aloituksen tunnelmat. Sorsastuskausi aloitettiin tänä vuonna samalla paikalla kuin viime vuonnakin. Myös miehitys oli sama: kolme haulikkomiestä ja Manu. Itse pääsin osallistumaan vasta iltalennolle. Tiedustelujen mukaan lammella oli käynyt mukavasti sorsia ja kiivaimman iltalennon pitäisi alkaa noin kello 21.30. Kunnon nokipannukahvien jälkeen siirryimme passipaikoille.

Manu odottelee passiin siirtymistä makaillen, koska ei voi osallistua nokipannukahvitteluun

Seisoskellessa passissa, kovat piipussa, odottaen sorsien saapumista huomasin, että omakin sydän pamppaili normaalia kovemmin. Kauan odotettu sorsastuksen aloitus sai minutkin hieman jännittämään, vaikka kyseessä ei ollutkaan elämäni ensimmäinen sorsastuksen aloitus. Vilkuilin kelloani malttamattomana. Kello oli viimein 21.30, sitten 21.45 ja lopulta 22.00 eikä sorsan sorsaa näkynyt. Läheiseltä järveltä kantautui muutamia laukauksien ääniä, mutta hiljaista tuntui sielläkin olevan. Viereiseltä passipaikalta kajahtaneet kaksi laukausta terävöittivät olemustani. Manu ei kuitenkaan vielä noutohommiin päässyt.

Kaihoisasta katseesta huolimatta sorsat eivät saavu lammelle

Lopulta minullekin siunaantui paikka. Kolme heinuria lensi sivusuunnassa passipaikkani ohi. Ampumasektorin kapeudesta johtuen ehdin ampumaan yhden laukauksen ja taaksehan se jäi. Paikka oli makea, mutta tilanne tuli vain liian nopeasti. Tässä olivatkin tilanteet ja laukaukset siltä illalta. Taivaan harmaat pilvet toivat lopulta sateen päällemme. Sateen yltyessä ja ensimmäisten salamoiden saapuessa horisonttiin oli aika pakata kimpsut ja kampsut ja vetäytyä kotiin. Sorsastuksen aloituksen iltalento ja nolla sorsaa saaliiksi. Viime vuoden sorsastuksen aloitus oli kuin muisto vain ajellessani märkänä kotiin. Illan ainoassa tilanteessani ammuttu huti jäi hiertämään mieltä. Jos paikat on vähissä, niin kyllä ne pitäisi käyttää paremmin hyväksi.

Perjantaina oli revanssin aika samalla miehityksellä. Ilta muistutti keskiviikon aloitusta. Tällä kertaa ei tosin satanut, yhtään tilannetta ei tullut ja laukaustakaan ei ammuttu. Vähäiset tavit laskeutuivat suoraan lammen toiselle puolelle eivätkä ne kierrelleet lainkaan lampea ennen laskeutumistaan. Ennen passitusta olimme kiertäneet lammen pomppusorsien toivossa, mutta kaislojen seassa olleet tavit ja heinurit karkkosivat liian kaukaa. Osin tosin Manun avustuksella, kun Manu päätti uimalla ajaa ne lentoon. Vaikka Manu ei huvikseen ui, niin vesielementti näyttää kuitenkin miellyttävän, kun sorsia on edessä.

Yksi sorsastuksen hyvistä puolista on se, että vaikka saalista ei tulisikaan, ovat maisemat illansuussa hienot

Lauantaina miesvahvuus oli pudonnut yhdellä, mutta tarmo oli sitäkin kovempi. Oma passipaikkani oli nyt lammen päässä, josta on hyvä näkymä koko lammen päälle. Ensin neljän heinurin parvi lensi korkealta kovaa ylitseni ja vähän ajan päästä (ilmeisesti) samaisesta parvesta palasi kolme kappaletta. Tällä kertaa sorsat alkoivat kiertää lampea etsien laskeutumispaikkaa. Passipaikkani tarjosi hyvän tilaisuuden seurata kiertelyä. Lopulta sorsat alkoivat pudottaa korkeutta ja kaartaa suoraan passipaikkaani kohti. Nostaessani haulikon sorsat alkoivat muuttamaan suuntaansa ja ensimmäinen piipullinen lähti matkaan. PUMMI! Toinen piipullinen paremmalla ennakolla ja sorsa alas hyvällä osumalla. Manu lähti innokkaana noutoon, mutta haku kohdistui hieman liian lähelle. Sorsa löytyi muutaman hakulenkin jälkeen lammen viereisen pellon reunalta. Myönnettäköön, että itsekin olin arvioinut putoamispaikan liian lähelle. Tämä heinuri jäikin lauantain ainoaksi.

Sunnuntaipäivänä kävin viemässä pari raudoilla varustettua minkkiloukkua lammen ympäristöön. Ennen rautojen viritystä kiersin lammen jalkaisin, mutta Manu sai tällä kertaa jäädä nuotiopaikalle odottelemaan. Haulikkokantaman ulkopuolelta lähti kaksi kahden tavin pikkuparvea. Ollessani koivupuskan takana kuulin, että lyhyen kantaman päästä nousi lentoon jotain taveja suurempaa. Nopea askel pois koivun takaa ja kaksi heinuria ilmassa karkaamassa kauemmaksi. Taas ensimmäinen piipullinen ohi ja toisella sorsa sai osuman. Putoamisasennosta oli nähtävissä, että osuma ei ollut aivan puhdas ja sorsassa olisi todennäköisesti vielä henkeä.

Manu alkoi vimmatun etsinnän ja selvästikin nautti siitä. Vauhtia oli normaalia enemmän ja häntä viipotti puolelta toiselle. Pellolta haettaessa Manu haki tuulesta hajuja ja lopulta jälki löytyi maasta. Manu lähti seuraamaan jälkeä ja kohta sorsa aloitti pakomatkansa maata pitkin aivan Manun edestä. Tässä kohtaa kävi oli helppo havaita koiralle sudelta periytynyt saalistusvietti. Manun havaitessa sorsan pakoyrityksen otti Manu muutaman vauhdikkaan loikan ja tarrasi hampaat näkyen sorsaan kiinni. Kokonaisuudessaan sorsa ehti pakenemaan noin metrin verran ennen kuin Manun leuat lukittuivat sen ympärille. Ei ikinä uskoisi, että ulkoisesti noin kauniista koirasta löytyy sisältä sellainen peto! Suorituksestaan polleana Manu luovutti sorsan tyylikkäästi istuen.

Saalistaja ylpeänä suorituksestaan

Vaikka määrältään saalis ei näiltä neljältä päivältä yllä taivaisiin, voi viikkoon olla tyytyväinen. Kovan työn jälkeen lentoon ampumalla saadut heinurit kattoivat keskiviikon ja perjantain pettymykset kirkkaasti. Manu pääsi esittämään taitojaan ja molemmissa tapauksissa Manulla oli oleellinen rooli sorsien löytämisessä.  Jatkoa ajatellen pitää tuo ensimmäinen laukaus ampua ehkä rauhallisempaan tahtiin. Tuntuu, että nuo ensimmäiset laukaukset lähtivät molemmissa tilanteissa liian hätäillen ja vasta paikossa keskittyminen ennakon oikeaan saantiin oli 100 % kohdallaan.

Jälleen kerran oli helppo havaita, kuinka tärkeää on, että mukana on (noutava) koira. Molempien lintujen löytäminen olisi ollut aikaa vievää eikä niitä olisi välttämättä edes löytynyt ilman Manun avustusta. Etenkin pimeällä linnun löytäminen on haastavaa. Suosittelen muuten kaikkia lukemaan hyvän kirjoituksen Tapiolan Takamailla -blogista: Ei haavakoita 2014. Manulle illallinen ottaa osaa haasteeseen!

Taksvärkki mansikkamaalla

Minulle ja Manulle tarjoutui tällä viikolla mahdollisuus osallistua taksvärkkiin eräällä Pohjois-Savossa sijaitsevalla mansikkamaalla. Edessä oli siis räkättirastaiden metsästys. Räkättirastas on rauhoitettu Pohjois-Savossa pesimäaikana 1.4.—31.7. Suomen Riistakeskus voi myöntää poikkeusluvan rastaiden metsästykseen esim. viljelmille, kotieläimille, metsille, kalavesille ja vesistöille koituvan vakavan vahingon estämiseksi. Kuka on itse käynyt keräämässä mansikoita penkeistä tietää kokemuksesta, että rastaan syömät mansikat jäävät penkkiin. Jos rastaan teot huomaa vasta mansikan poimittuaan, lentää mansikka pitkässä kaaressa lähimpään ojaan. Mansikanviljelijälle tästä muodostuu luonnollisesti hävikkiä ja myymättömiä mansikoita. Siispä haulikko ja Manu autoon ja kohti mansikkapenkkejä.

Rastaiden metsästys tapahtui tilalla kahdella eri tavalla. Suojaisimmilla mansikkapenkkiriveillä kuljimme penkkien välissä siten, että koirat seurasivat irti kulkien takana. Tämä tapa ei näinä kahtena kertana, jona olimme mukana, tuottanut tulosta. Rastaat lähtivät penkeistä joko liian kaukaa tai lentäen hyvin lähellä maata. Rastaiden ampuminen kohti mansikkapenkkejä ei tullut kuuloonkaan, koska hauleja ei missään nimessä saanut mennä mansikoihin. Muuten kesäinen mansikat jäätelöllä -jälkiruoka voisi saada hyvin lyijyisen nomparellilisukkeen.

Hieman erilainen metsästysmaisema

Osa mansikkapenkeistä sijaitsi siten, että ampumasuunnat olivat jokseenkin rajattuja johtuen ympäröivästä asutuksesta. Tämän vuoksi metsästys toteutettiin ajometsästyksenä, missä yksi mies kulki penkkien reunoja ja minä ja porukan kolmas mies menimme passiin odottamaan. Tämä tapa tuottikin paremman tuloksen. Osa rastaista ammuttiin lentoon ja osa taas puihin, mihin ne karkoituksen jälkeen laskeutuivat. Tosin viikon toisella kerralla rastaiden määrä oli oleellisesti pienentynyt, mikä ymmärrettävästi oli viljelijän taholta suotavaa. Olisivatko rastaat näin nopeasti oppineet vai oliko vain toinen ruokapaikka löytynyt.

Manulle rastaiden metsästys tarjosi oivan mahdollisuuden treenata noutoa sekä metsästystilanteissa vaadittua rauhallisuutta. Yllätyksekseni Manu jaksoi todella hyvin seurata takanani kulkiessani mansikkapenkkien väliä. Toisinaan tietysti piti Manua vähän ohjeistaa, jos nenä meinasi lähteä ohjaamaan pois penkkiriveiltä. Paras anti tässä rastaanmetsästyksessä oli se, että Manulle saatiin tilanteita, joissa se selvästi kuumeni. Näin pääsin seuraamaan Manun toimintaa ja olemusta kuumana ja samalla harjoittelemaan Manun ”käsissäpitämistä”. Manusta oli selvästi huomattavissa, että muutaman lämpimän linnun nouto yhdistettynä lukuisiin haulikonlaukauksiin sai sen kierroksille. Kulkiessamme kohti seuraavaa noutorastia Manu ei enää malttanut seurata minua tiheikössä, vaan sillä oli jatkuva etsintä käynnissä. Nenä ylhäällä se halkoi puskikkoa, kuin metsälinnun haku syyskuussa olisi ollut menossa. Pillikäskyt kaikuivat kuuroille korville. Tässä vaiheessa kytkin Manun kiinni ja edessä oli pieni jäähdyttely passissa istumalla. Aikansa jäähdyteltyään Manu sai istua passissa vapaasti. Siinä sitten itsekin ammuin rastaan puuhun ja Manu sai suorittaa sen päivän viimeisen noudon. Päivän jännityksestä johtuen tuossa suorituksessa oli ehkä enemmän intoa kuin järkeä mukana, kun rastasta alettiin etsiä ensin 180 astetta väärästä suunnasta. Taisi Manulla jäädä pudotuksen merkkaus suorittamatta ja myönnettäköön, että samalla paikalla oli pudotettu jo siinä vaiheessa useampia lintuja, joten hajuja oli jokapuolella riittämiin.

Toisena päivänä Manun sielunelämä raotti lisää itseään ollessamme passissa. Kun naapuripassi pääsi pudottamaan useamman rastaan ja mukana ollut saksanseisojauros suoritti noudot, alkoi Manulla kärsivällisyys loppua. Laukausten aikana Manu jaksoi vielä olla kärsivällisesti passissa, mutta kun aikaa kului eikä Manu saanutkaan noutokäskyä alkoivat myös kierrokset nousta. Pikkuhiljaa Manu nosti nenäänsä kohti tuulta ja alkoi kuin varkain liukumaan passipaikalta kohti rantapuita, joihin rastaat ammuttiin. Siinä kohtaa joutui jo korottamaan ääntä, jotta Manun sai palaamaan takaisin passipaikalle. Noh, lopulta Manun odotus palkittiin, kun Manu pääsi noutamaan ampumani rastaan koivun alta villivadelmien verhoilemasta kivilouhikosta. Paikka oli sen verran haastava, että ilman Manua rastas olisi jäänyt löytämättä.

Näihin puihin päättyi monen mansikkavarkaan rikollinen ura

Aseina räkättirastaan metsästyksessä oli haulikot ja panoksina käytimme trap-panoksia. Ensimmäisen päivän kokemuksesta ja kanssametsästäjien vinkeistä viisastuneena paras yhdistelmä supistajissa oli 1/4 ja 3/4. Väljemmällä on hyvä ampua lentoon ja suppeammalla puolestaan kauemmas puihin. Skeetsupistuksella (sylinteri) tulosta ei oikein tullut. Itselleni rastaan metsästys toi Manun hyvän koulutusmahdollisuuden lisäksi haastavia tilanteita. Rastas on suhteellisen pieni lintu ja passipaikkamme ”ampumaikkuna” oli sen verran kapea, että rastas näkyi siinä noin sekunnin ajan täydessä lennossaan. Muutama tilanne meni alussa lähinnä ihmetellessä, että joko se jo meni? Heinäkuinen räkättirastaan jahti oli todella mukava kokemus ja varmasti lähdemme uudestaan, mikäli kutsu käy. Mikäs sen mukavampaa kuin aloittaa kesäloma kahvikuppi kädessä mansikkamaan edessä ja lähteä Manun kanssa rastaan metsästykseen.

Jos lukijat ihmettelevät, mitä rastaille tapahtui jahdin jälkeen, niin rastaat menivät hyötykäyttöön. Noutolinnuiksi koirille rastaita ei voitu antaa, koska eräs seurueemme jäsen kokkasi perheelleen rastaista alkupalan päivälliselle. Kuulemma kaikki ruokailijat olivat kehuneet ja tottahan se on, että rastaita syödään Keski-Euroopassa kuten muitakin riistalintuja. Pitänee itsekin kokeilla grillattua rastaan rintaa, kunhan seuraavan kerran saamme Manun kanssa rastaan reppuun.

Peruskoulutuksen toinen kerta

Eilen olin sivustakatsojana seuraamassa peruskoulutuksen toista kertaa. Vieraita koiria ja ohjaajia tarkkaillessa voi oppia paljonkin. Aiheena oli tällä kertaa nouto, jolle omistettiinkin koko puolitoistatuntinen. Kuvia ei muuten ole, koska vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ensi kerralla olisi aurinkoisempi keli, niin voisi jotain kuvitusta yrittää hankkia.

Ensin jätettiin koirat autoon odottamaan ja käytiin läpi koulutusnoudon perusteita esimerkkikoiran avulla. Manulle olemme noudon opettaneet spontaanimenetelmällä, jota itse pidän hiukan parempana tapana. Väitteeni perustuu siihen, että spontaaninoudolla saa aikaan mielestäni iloisemman suorituksen, jota koira lähtee aina innoissaan tekemään. No, Manulla se ei ehkä toimi koska se ei muutenkaan ole mikään tyypillinen iloinen koira. Mutta toisaalta koulutusnoudon avulla voi saada koiran ehkä nopeammin varmemmaksi noutajaksi ja aikaiseksi teknisesti paremman suorituksen. Mutta olen silti sitä mieltä, että seuraava pentukin opetetaan spontaanimenetelmällä ja otetaan sitten koulutusnoudon niksejä käyttöön jos jotain ongelmia ilmenee. Tämäkin tietysti on hyvin koirakohtaista ja paras on tehdä niin, minkä omalle koiralleen kokee sopivimmaksi.

Seuraavaksi otettiin koiratkin mukaan ja lähdettiin yksi kerrallaan kokeilemaan, miten se nouto onnistuu. Manu pääsi demonstroimaan taitojaan heti ensimmäisenä ja ihan hyvin se meni. En tosin mitään ongelmia odottanutkaan, koska Manulla on nouto aika hyvällä mallilla. Manun ongelmana on vähän se motivaation ja iloisuuden puute, ja esim. tässä suorituksessa se palasi kävelyvauhtia takaisin Olavin luo, mistä saimmekin kouluttajalta kommentin että onko koiraa paljonkin ruodittu noudossa… Totta on se, että Manun pentuaikoina emme osanneet noutoa oikein opettaa ja silloin meni moni asia mönkään. Aika hyvin ollaan kuitenkin saatu omia mokia korjattua jälkikäteen, mutta työtä se on tietysti vaatinut. Manu on nykyään sellainen varma mutta hidas noutaja.

Katsojan näkökulmasta oli muutamia asioita, jotka kiinnittivät huomioni.

1) Koiran turha piippaus, venkoilu, jatkuva steppaaminen ja muille pörhistely. Vaikuttaa, että usealla koiralla nousee kierrokset niin ylös tuollaisessa tilanteessa, ettei paikallaan odottelusta meinaa tulla mitään. Uskon, että ongelma voi johtua osaksi koirien hermorakenteesta, mutta myös koulutuksesta tai paremminkin sen puutteesta, tai sitten vääränlaisesta koulutuksesta. Kyllä Manukin käy kierroksilla kun sen ottaa autosta ulos koulutuspaikalla ja se näkee muut koirat. Mutta sille tehdään heti selväksi, että nyt rauhoitutaan ja odotellaan ihan nätisti paikalla istuen. Meillä on periaate, että kerran sanotaan ja jos ei mene perille, sen jälkeen tulee sama komento sellaisella äänensävyllä ettei jää enää yhtään epäselväksi tarvitseeko sitä totella (huom. ei tarkoita mitään naama punaisena -karjuntaa ;) ). Esim. juuri tuolla koulutuksessa kun Manun päästää autosta ja se siinä kiskoo hihnassa ja käy kierroksilla, riittää yleensä yksi napakka ”hei” -murahdus ja pieni hihnasta nykäisy. Sen jälkeen Manu muistaa miten hihnassa piti käyttäytyä ja saa kehut kun on nätisti. Tätä on kyllä harjoiteltu PALJON eikä se aina ole ollut niin helppoa.

2) Yleinen tottelevaisuuden/kuuliaisuuden puute. Pohdin, että jos koiraa ei esim. uskalleta laskea irti hihnasta piha-alueella sen vertaa, että dami käytäisiin viemässä viiden metrin päähän, miten sellaisen kanssa voi metsään lähteä? Minun mielestä tottelevaisuuden pitäisi toimia ihan kaikkialla muualla, ennen kuin lähdetään sinne haastavimpaan paikkaan eli metsään. Tätäkin ollaan harjoiteltu paljon Manun kanssa, ja silti se edelleen joskus unohtaa olevansa komennon alla, mistä ei saa lähteä ilman lupaa. Harjoitukset jatkunevat Manun elämän loppuun saakka…

3) Erilaiset noutoon liittyvät ongelmat. Ehkäpä noutoa ei oltu harjoiteltu kovin paljoa vieraissa paikoissa tai häiriötekijöiden läsnäollessa. Oletukseni oli, että yli 1-vuotiaiden ryhmässä kaikilla olisi nouto ainakin suht hyvällä mallilla. Muistan, että viime kevään treeneissä tuskailimme Manun huonon otteen kanssa. Meille muuten selvisi myöhemmin, että koiralla oli nielurisatulehdus tuohon aikaan, mikä varmaankin selitti ainakin osan ongelmista. Mutta näissä harjoituksissa huomasi esimerkiksi että koira saattoi lähteä noutoon ja damin kohdalle päästyään rynnätäkin omille teilleen. Minua ei niinkään kummastuttanut koirien temppuilut (koska koira on aina koira, opportunisti joka käyttää tilaisuuden hyväkseen) vaan se, etteivät ohjaajat tuntuneet puuttuvan asiaan kovinkaan säpäkästi. Niinkuin sanoin aiemmin, Manu saa välittömästi palautetta jos se rupeaa venkoilemaan. Mistä koira muuten tietää, milloin se tekee oikein tai väärin, jossei se saa palautetta heti?

Helppohan se on tietysti sivusta huudella niin sanotusti, mutta on meilläkin omat ongelmamme olleet. Ja osa on jo saatu ratkaistua. Esimerkiksi sen eteen, että Manu osaa olla rauhassa ja kuunnella ohjeita myös ihan toisen koiran lähietäisyydellä on tehty niin paljon töitä ja toistoja, ettei ole tosikaan. Joka päivä käydään 3-4 kertaa ulkona ja vastaan tulee yleensä vähintään 2-3 koiraa joka kerta. Silloin kun kontaktin otto toisen koiran läheisyydessä oli vielä ongelma, käytettiin joka ainoa tilaisuus harjoitteluun eli toistoja tuli viikoittain vähintään 40-50, luultavasti enemmänkin. Ja nyt ongelmaa ei enää ole.

Treeneissä saatiin muuten puolivahingossa aikaan myös yksi riistatilanne. Muiden suorituksia seuratessa Manu alkoi haistella takana olevaan metsikköön päin. Olavi lähti katsastamaan, mitä siellä on (koira hihnassa). Manu ottikin noin kolmenkymmenen metrin päässä (alkuperäiseen paikkaan nähden) tiheään pusikkoon lyhyen seisonnan. Olavin annettua nostoluvan seurasi aika rivakka avanssi, jonka seurauksena joku riistaeläin (ilmeisesti jänis, jäi näköhavainnot vähän huonoksi risukon takia) lähti pusikosta liikkeelle. Manu pysähtyi (no okei, ehkä hihnan ansiosta…) ja sai kehut.

Näistä treeneistä jäi kokonaisuudessaan hyvä mieli itselle Manun toiminnasta. On se vaan kivaa, kun joskus omankin koiran kanssa onnistuu joku asia :) Meillä on sen verran ollut erinäköisiä vastoinkäymisiä, että soisi sen onnistumisen välillä sattuvan omallekin kohdalle.

Seuraavalla harjoituskerralla on tiedossa taas lisää noutoa ja jokaisen tason mukaan haastavampia noutoja.