Manta tuli taloon

Tasan vuosi sitten saattelimme Manua vihreämmille metsästysmaille ja sen jälkeen meillä onkin ollut totuttelemista yhden koiran talouteen. Viikko sitten saimme kuitenkin lisää vipinää taloon, kun 8-viikkoinen Manta muutti meille Tuiskun kaveriksi. Manta on kultainennoutaja metsästyslinjaisesta pentueesta ja vaikuttaa näin viikon yhteiselon perusteella reippaalta, avoimelta ja kiltiltä pennulta. Toki hampaita testataan milloin mihinkin (mitä eteen sattuu), mutta seisojanpentuun verrattuna Manta vaikuttaa aika lailla pehmeämmältä ja uskoo kevyttäkin komentamista (ainakin toistaiseksi).

Rotuvalinnan osuminen noutajaan oli loppupeleissä aika helppo päätös. Olavi käy kohtuullisen paljon kyyhky- ja sorsametsällä, eikä kuolleen riistan noutaminen valitettavasti kuulu Tuiskun vahvuusalueisiin. Vaikka se teknisesti osaakin noutaa (ja käskettäessä sen myös tekee), niin siltä ehkä kuitenkin puuttuu jonkinlainen draivi siihen hommaan. Lintu ei enää kuolleena sitä niin paljon kiinnosta, mistä syystä noudot saattavat jäädä vähän puolivillaisiksi esim. sorsastettaessa. Uskoisin, että noutajasta (tämän alan spesialistina) tulee olemaan merkittävää apua Olaville näillä jahtireissuilla. Yksi seikka minkä myös otimme valinnassa huomioon, on se että kanalinnustuskauden ollessa aika lyhyt ja rajoitettu ei meillä olisi välttämättä ns. tarjota töitä kahdelle (nuorelle) seisojalle.
Hauska nähdä, millainen koira Mantasta kasvaa. Olemme jo aloitelleet perusasioiden harjoittelua, kuten luoksetulon, istumisen ja noudon alkeita. Jonkin verran on vielä matkaa siihen, että Manta istuu sorsapassissa Olavin kanssa mutta hiljaa hyvä tulee :) Tarkoituksena on kesällä 2019 käydä suorittamassa noutajien taipumuskoe ja nähtäväksi jää, innostummeko käymään myös muissa noutajakokeissa aikanaan.

Tuiskulle kuuluu myös hyvää. Se on ottanut Mantan hienosti osaksi laumaa, jaksaa kärsivällisesti pennun touhotusta ja komentaa sitä suorastaan äidillisin elkein sitten kun saa tarpeekseen. Tänä talvena on päässyt mukavasti jäälle juoksuttamaan koiraa ja kävimme lisäksi huvin vuoksi nose workin alkeiskurssilla alkuvuodesta. Kovina pakkaspäivinä olemmekin Tuiskun kanssa tehneet kotona etsintöjä eukalyptuksen hajulla ja se vaikuttaisi kyllä olevan sille kovin mieluista puuhaa.
Alla vielä pari kuvaa Höytiäiseltä eräältä helmikuiselta illalta, kun auringonlasku oli täydellinen.

Kotiläksyjä pentukoulutuksesta

Käytiin kolmisen viikkoa sitten pentukoulutuksessa Vakkerin Timon luona Vehniällä. Paikalle pääsi Tuiskun sisaruksista vain yksi, mutta jäipä ainakin reilusti aikaa kummankin pennun kanssa touhuamiseen ja yleiseen jutusteluun koirankoulutuksesta. Timpalla olemme käyneet Manun kanssa muistaakseni 4 kertaa ja apuja on löytynyt kaikkeen muuhun, paitsi siihen mitä ei koulutuksella voidakaan korjata eli Manun puutteelliseen riistaintoon. Tuiskun kanssa halusimme lähinnä nähdä miten se reagoi kyyhkyille ja saada palautetta tähänastisesta edistymisestä.

kas näin loikkaa Tuisku…

Testasimme pentujen kuuliaisuutta häiriötilanteissa, luoksetuloa, pillillä istumista, noutoa ja paikallaoloa linnun lähtiessä. Kontaktista saimme Tuiskun kanssa kehuja ja sitä onkin kyllä harjoiteltu paljon heti Tuiskun meille tulosta lähtien. Luoksetulo pillillä toimii hyvin, ainoa ongelma on Tuiskun hyppiminen sen päästessä luokse. Tämä(kin) ongelma on ihan itse aiheutettu, kun pentua on epähuomiossa palkattu vaikka se olisi hyppinytkin luoksetullessa. Korjausliike asian suhteen on aloitettu ja nykyään herkun saa vain ja ainoastaan silloin kun kaikki tassut ovat maassa. Nouto meni myös ihan hyvin, mutta hampaiden vaihtuminen on pennuilla parhaillaan kesken ja se aiheutti vähän hankaluuksia linnun pitelemiseen. Linnun ottaminen suuhun tuntuu varmaan vähän epämiellyttävältä, kun ikenet voivat olla hellänä ja hampaat heiluvat. Noutoharjoitukset ovatkin nyt jäissä sen aikaa kunnes hampaat ovat vaihtuneet.

Enemmän ongelmia olikin sitten tuossa pillillä istumisessa. Sitäkin on harjoiteltu heti siitä lähtien kun saatiin opetettua istuminen käsimerkillä. Itse oltiin kuitenkin töpätty siinä, että Tuiskulta ei oltu vaadittu istumista sillä sekunnilla kun pilli soi, vaan sitä oltiin palkattu vaikka se olisi esim. ottanut muutaman askeleen kohti. Tämä oli aiheuttanut sen, että Tuiskulla oli tapana pillin soidessa istua, sitten pompata muutama askel eteenpäin, istua, taas pompata eteenpäin jne. Eli todellisuudessa se ei pysynyt paikallaan. Jotenkin sitä oli itse vaan ajatellut, että ”no istuihan se sitten lopulta kuitenkin, niin palkataan siitä hyvästä”… Tätäkin ongelmaa alettiin heti korjata ja uusi toimintamalli on se, että kun pilli soi, Tuiskun tulee istua niille jalansijoille ja pysyä paikallaan kunnes isäntä tai emäntä tulee luokse ja palkkion saa vasta jos kaikki menee putkeen. Jos pillikäskyn jälkeen liikutaan askelkin niin palkkaa ei tipu. Jos harjoitus menee pieleen, koira vapautetaan ja kokeillaan pian uusiksi. Nyt parin viikon harjoittelun jälkeen tämäkin onnistuu jo huomattavasti paremmin kuin ennen pentukoulutusta.

Kyyhkysille Tuisku reagoi aika lailla niin kuin odotinkin, eli kiinnostui kovasti ja katseli perään lintujen siivittäessä, mutta ensimmäistä lintua lukuun ottamatta jäi niille sijoilleen. Siitä hyvästä sai sitten kehuja ja palkkaa. Tuiskusta kyllä huomasi hyvin sen, että vaikka se pysyikin paikallaan, kierrokset nousivat aika lailla lintukohtaamisesta. Nouto oli nimittäin vaikea saada onnistumaan heti lintuharjoituksen päälle, kun koiran ajatukset pyörivät selvästi ihan muualla. Sekin on yksi asia, jota on hyvä harjoitella kotonakin; noudon pitää onnistua silloinkin kun koira on vielä kierroksilla linnun kohtaamisesta. Koulutuksen jälkeen on törmätty lenkeillä muutamiin lintuihin ja seuraus on ollut joka kerta se, että Tuisku katselee lintujen perään mutta jää paikalleen. Sen jälkeen on hyvä tehdä kuuliaisuusharjoitus, kun Tuisku jää nuohoamaan hajuja. Siitä täytyy silti tulla pyynnöstä pois, vaikka kuinka kiinnostaisi hajujen haistelu.
Onneksi mentiin käymään koulutuksessa! Näihin muutamiin ongelmiin on paljon helpompi puuttua nyt suhteellisen alkuvaiheessa kuin esim. vuosikkaan koiran kanssa. Mennään varmaan tässä syksyn mittaan, tai viimeistään ensi vuonna, uudestaankin katsomaan onko kotiläksyt tehty. Harjoitukset jatkuvat… :)

Ajatuksia rotuvalinnasta

Kun kerroimme tuttaville pennun hankinnasta, meiltä kyseltiin miksi rotu vaihtuu münsterista saksanseisojaan. Tähän oli useampia syitä, joita ajattelin tässä kirjoituksessa hieman avata. Kuvituksena muutamia kuvia menneeltä kesältä, Tuisku on todellisuudessa kasvanut näistäkin kuvista reilusti :)
Silloin kun ensimmäistä koiraa eli Manua hankimme vuonna 2012, olivat lähtökohdat koiran ottamiselle aika erilaiset kuin nykyisin. Manu oli Olaville ihan ensimmäinen koira ja koska Olavi ei tällöin ollut vielä edes kovin tottunut koiriin, halusi hän saksanseisojaa pienemmän koiran. Tämä rajasi kanakoirissa valinnanvaraa aika paljon, sillä käytännössä vaihtoehdoiksi jäivät bretoni ja pikkumünsteri. Valinta kohdistui sitten münsteriin ja ei siinä mitään, edelleenkin olen sitä mieltä että hieno rotu vaikka Manun kanssa polku onkin ollut aika kivinen. Nyt kun Olavikin on tottunut koirien kanssa eloon niin tulevan koiran koko ei kuitenkaan enää rotuvalintaa rajoittanut.

käymme yhdessä ain…

Koska koiria voi olla (ainakin tämän kokoisissa elintiloissa kuin meillä) vain rajallinen määrä, oli tällä kertaa tärkeää että koirasta tulisi oikeasti toimiva metsästyskaveri Olaville, kun Manusta ei kerran sitä oikein tullut. Nyt kun olen itse tutustunut paremmin münsteriin rotuna, olen huomannut sen että useissa tapauksissa münsterin koulutukseen liittyy jonkinlaisia haasteita. En väitä että saksanseisojakaan sormia napsauttamalla oppii (tai uskoo) kaiken mitä tarvitaan, mutta münstereillä esiintyy mielestäni suhteessa enemmän peräänmenoa ja muuta liiallista kuumumista linnuilla siksi, että niillä on niin kova riistainto. Näillä meidän koulutustaidoilla ja -kokemuksella uskon, että on suuremmat todennäköisyydet saada koulittua toimiva koira saksanseisojasta kuin münsterista (jos ei ajatella koiran ominaisuuksia, vaan puhtaasti meidän kykyjämme ja osaamista kouluttaa koiraa).

kesämies Manu

Kolmas tärkeä rotuvalintaan vaikuttanut syy oli rodun yleisyys/koko. Koska saksanseisojan pentuja syntyy niin paljon enemmän kuin münsteripentuja, on valinnanvaraa luonnollisesti enemmän. Pystyimme tekemään vertailua eri pentueiden linjojen ja vanhempien ominaisuuksien välillä ja valitsemaan sieltä mieluisen pentueen. Sopivaa ja mieluista münsteripentuetta olisi voinut joutua odottamaan kauemmin. Pääsimme vielä valitsemaan Tuiskun ensimmäisenä narttupennuista, eli tällä kertaa pystyimme todellakin vaikuttamaan siihen, millaisen pennun saimme. Vaikka mikään ei tietenkään ole eläinten kanssa varmaa eikä sitäkään pysty kukaan vielä kertomaan, millaiseksi Tuisku lopulta kehittyy. Mutta so far so good!

Oli myös muita vähäisempiä seikkoja, jotka koimme saksanseisojan eduksi rotua valitessa. Esimerkiksi pentueiden tasalaatuisuus. Tietenkään meillä ei ole mitään kasvattajakokemusta eikä vuosikymmenien kokemusta münstereistakaan, mutta silti on itselle tullut käsitys, että münsteripentueessa on vaikeampi ennustaa, millaisia pentuja tulee. Tuntuu, että syntyy hyvin erikokoisia koiria samaan pentueeseen, samoin voi olla ihan erilaista karvanlaatua saman pentueen sisällä. Myös käyttöominaisuudet tuntuvat vaihtelevan välillä aika paljonkin. Manun lisäksi olemme kuulleet useammasta münsterista, joka ei hae lainkaan. Ilman muuta näitä ”maanantaikappaleita” syntyy saksanseisojapentueisiinkin, mutta itsestäni kuitenkin tuntuu että kunhan lähtökohdat ovat hyvät, on saksanseisojassa helpompi arvioida etukäteen millainen pennusta tulee. Münstereiden kanssa usein puhutaan niiden ”taiteilijaluonteesta”, esimerkiksi siinä yhteydessä kun koiran motivaatio treenatessa vaihtelee. Alkuun se niissä münstereissa jotenkin viehättikin, mutta täytyy todeta että Tuiskun kanssa olemme kyllä nauttineet tietystä ”konemaisuudesta”. Tarkoitan tällä sitä, että tietää koiran olevan aina yhtä innolla ja täysillä mukana treeneissä, eikä riipu kuun ja tähtien ja korvakarvojen asennosta se, kuinka harjoitukseen sillä kertaa suhtaudutaan. Mutta olisi ehkä ihan oman kirjoituksensa paikka avata ajatuksiamme tarkemmin aiheesta.
Tässä kuitenkin pääasiallisia syitä siihen, miksi rotuvalinta osui tällä kertaa saksanseisojaan. Voi olla, että joskus vielä tulee münsterikin taloon, tai miksei joku muukin seisojarotu. Tuiskun kanssa on kuitenkin varmaan kädet aika lailla täynnä seuraavat vuodet :)

häkissä olon harjoittelua

Meillä on sujunut viime viikkoina ihan hyvin. Tuiskun opetus jatkuu kovaa vauhtia mm. noudon ja paikallaolon merkeissä. Viime viikolla Tuisku sairastui harmittavasti suolistotulehdukseen, ilmeisesti molemmat koirat olivat saaneet jonkun pöpön ulkoa mutta Manu oireili huomattavasti lievemmin. Tuisku sai sitten Tylosin -kuurin ja alkuun syötettiin myös kaoliini-pektiini -liuosta ruuan seassa. Näillä saatiin maha rauhoittumaan ja nyt on taas rakettispagetti täynnä virtaa. Tosin ei se mikään väsynyt ollut kyllä edes silloin kun me kaikki muut jo oltiin uupuneita siitä ulkona ravaamisesta ja lattioiden luuttuamisesta…
Tällä viikolla ei ole mitään kovin erikoista ohjelmassa. Olavi ja Manu lähtevät käymään sorsastusreissulla ja me jäädään Tuiskun kanssa pitämään huushollia pystyssä. Ensi viikolla onkin sen sijaan jännitystä tiedossa, kun suuntaamme Tuiskun kanssa katsastamaan Vakkerin Timon kyyhkyjä. Manullakin on tiedossa spesiaaliohjelmaa, kun se pääsee/joutuu hammaskiven poistoon. Yritän muistaa ottaa ennen-jälkeen -kuvat, jos saataisiin Manulle pepsodenthymy takaisin. Palaillaan!

Manu -setä leikkii :)

Pentuarkea

Yhteiselo Tuiskun kanssa on lähtenyt sujumaan hyvin, vaikkakin totuttelemista on ollut villiin ja vilkkaaseen pentuun, kun oltiin itse kukin tottuneita Manun vaalimaan rauhalliseen elämänmenoon. Tuisku on reipas, iloinen pentu. Häntä heiluu tehtiin mitä tahansa (paitsi silloin kun sataa ja ulos pitäisi mennä pissille). Manu on ilmeisesti alkanut tottumaan Tuiskuun, joskin ongelmana on että välillä se jo osasi komentaa pentua hyvin mutta sitten alkoikin leikkimään Tuiskun kanssa ja komentaminen loppui siihen. Välillä saa siis itse olla erotuomarina, kun pentu roikkuu Manun korvassa/hännässä/kaulanahassa liian kovaa eikä Manu sano mitään.

Tuli tuossa yksi päivä huomattua, että Tuisku vaikuttaa olevan suhteellisen dominoiva ja/tai itsevarma pentu. Kuumia päiviä varten ollaan jäädytetty koirille puuhaksi ”mehujäitä” (eli jotain lihan sulatuksessa irronnutta nestettä tmv. pakasterasiassa). Ajattelin, että ei se nyt niin isoa herkkua ole etteivätkö voisi samaa jäätä nuolla molemmat yhtä aikaa. Mutta ei, Tuisku oli sitä mieltä että Manuhan ei jaolle tule ja teki sen hyvin selväksi. Eikun jää puoliksi ja koirat eri päätyihin terassia syömään… Samoin se on alkanut vastata haukkumalla joillekin ulkona vastaan tuleville rähiseville koirille. Voi olla että Tuiskun koulutuksessa saa tähän kiinnittää erityistä huomiota. Toisaalta on tietysti helpompi kouluttaa koiraa, joka ei ole liian pehmeä ja joka ei jää muistelemaan jos sille joutuu kovemmin joskus sanomaan. Sitten taas toisaalta Manun jälkeen olin toivonut ettei mitään hirveän kovapäistä koiraa tulisi… Mutta aika näyttää, millainen tytteli tuosta kasvaa.

Huomatkaa yksi valkoinen erityisviiksi <3

Monenlaisia uusia asioita on nyt Tuiskulla opeteltavana. Sisäsiisteysopetus on tietenkin käynnissä ja suurin osa tarpeista tulee jo ulos. Tuiskusta on aika helppo huomata, milloin sillä on hätä. Lähinnä vain silloin kun ne ovat Manun kanssa riehuneet, saattaa lirahtaa pissi lattialle ihan yllättäen. Luoksetuloa ja istumista harjoitellaan, sekä sanallisilla että pillikäskyillä ja yhdistettynä käsimerkkeihin. Olavi opettaa noutoa Tuiskulle pikkupätkissä lähes joka päivä ja pikkuhiljaa se on alkanut yhdistää noutokäskyn siihen, että räksä pitäisi nostaa Olavin käteen. Autolla matkustaminen alkaa jo sujua ihan hyvin, alussa taisi pelottaa aika lailla. Haastavinta on ollut yksinolon opettelu, sillä Tuisku osaa halutessaan olla hyvin kovaääninen ja on aika lailla meidän perään. Ei auta muuta kuin harjoitella lisää ja toivottavasti ajan myötä Tuiskukin hoksaa, että kyllä ne palvelijat tulevat ennen pitkää aina takaisin vaikka joskus lähtevätkin.
Tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa. Täällä odotellaan jo melko innolla jahtikauden avausta kyyhkystyksen merkeissä. Tuisku ja minä mahdetaan jäädä mökkiin nukkumaan, kun pojat suuntaavat aikaisin aamusta passipaikalle. Vuoden päästä sitten pääsee Tuiskukin mahdollisesti pelipaikoille (mikäli oppii yhtään kärsivällisyyttä siihen mennessä…). Palaillaan!

Viikko sitten saimme ikäviä uutisia siskoni Alfa -koirasta, joka oli jouduttu vaikean sairauden takia päästämään vihreämmille juoksumaille. Ei ole Manulla enää maailman parasta kaveria, isoveljeä ja riehutoveria :( Meidän lauma toivottaa Alfalle hyvää taivasmatkaa <3

Tässä on Tuisku

Tuisku eli koko nimeltään Taka-Tapiolan Tuisku on lyhytkarvainen saksanseisojanarttu ja nyt on ikää mittarissa 7 viikkoa. Viime talvena aloimme toden teolla suunnitella pennun hankintaa, kun tiesimme että keväällä on edessä muutto rivitaloon jossa koiranpito (etenkin pennun) on helpompaa kuin kerrostalossa. Ja eilen se pentu vihdoin haettiin kotiin.
Tuisku on ihana, reipas pentu. Hyvin aktiivinen (hereillä ollessaan), koko ajan täytyy olla leikkimässä tai vaihtoehtoisesti tuhoamassa jotain. Innostuu helposti ja oppii myös nopeasti. Ollaan harjoiteltu jo omaa nimeä, istumista sekä luoksetuloa pillillä. Luoksetuloa olikin jo kasvattajan luona harjoiteltu ruuan yhteydessä joten siihen on hyvät pohjat valmiina. Uskoisin että sisäsiisteys ei ole kovin vaikea opettaa Tuiskulle, tänään jo suunnisti ovelle vinkumaan kun pissihätä iski ja muutenkin antaa selvät merkit milloin on hätä. Toki paljon saa vielä ulkona rampata ja jos vettä sataa niin silloin on haasteellisempaa saada tarpeet tehtyä ulos. Mutta kyllä on ilo touhuta tuollaisen innokkaan ja iloisen pennun kanssa :)
Manu taas ei ollut kovin innoissaan tulokkaasta. Kun lähdettiin kasvattajalta, Manu oli normaalisti auton takatilassa nukkumassa ja Tuisku minulla sylissä etupenkillä. Kun pentu alkoi vinkua emon ja sisarustensa perään, Manu nousi istumaan ja katseli sellaisella ”hetkonen!” -ilmeellä :D Kotiin kun päästiin, annettiin koirien tutustua paremmin. Manu on välinpitämätön ja enemmän välttelee pentua, kuin kiinnostunut siitä. Tosin jos on asettunut nukkumaan, niin antaa pennun tulla viereen unille, ainakin kunnes naskalit iskeytyvät Manun korviin tai häntään. Päästetään Manu välillä omaan rauhaan nukkumaan, niin hyvin menee.
Tästä se pennun koulutus ja kasvatus kunnon koiraksi taas lähtee. Palataan!

Pentumuisteloita

Koiranpentua alettiin etsiä siinä vuoden 2011 lopulla, kun elämäntilanne muuttui sillä tapaa että koiran hankkiminen tuli mahdolliseksi. Pennun hankkimisessa oli omat vaikeutensa, sillä pikkumünstereitä syntyy aika vähän vuosittain ja kysyntää on kuitenkin aika paljon.
Siinä jonkin aikaa etsittyämme tulikin sopiva pentue, pentuja syntyi suht monta ja meille alustavasti varattiin urospentu (jota jo kutsuimme Manuksi keskenämme). Pettymys oli kova, kun pennulla ilmeni kai jonkinlainen neurologinen häiriö sen alettua kävelemään. Pentu piti siis lopettaa ja tottakai se suretti. Muistan vieläkin yhden Olavin lähettämän lohdutustekstiviestin, missä luki että ”vielä me se oma Manu jostain saadaan”. Jälkikäteen ajatellen on hyvä asia, että vika ilmeni jo ennen luovutusikää koska koirasta luopuminen olisi ollut paljon vaikeampi paikka jos se olisi ehtinyt jo tulla meille.
Etsintä jatkui ja jonkin ajan päästä syntyikin tämän ”oikean Manun” pentue. Oli jännittävää odottaa tietoa, että saammeko omaksemme jonkin näistä pennuista. Onneksi saimme! Olin toivonut omaa koiraa varmaan 6-7 -vuotiaasta asti. Meillä kyllä oli kotona koira, mutta sellaista ihan omaa koiraa, jonka rodun ja nimen voisi valita itse ja jonka saisi itse kasvattaa pennusta asti. Manusta tuli siis minulle yhden ”unelman täyttymys” (myönnettäköön, että ehkä hieman erilainen kuin lapsuusajan lassie-kuvitelmat…).

pikku-Manu

En ole varmaan koskaan jännittänyt mitään niin paljon kuin Manun hakemista kun se tuli luovutusikään. Jännitin, että jos kasvattajat jostain syystä päättävätkin että eivät halua myydä Manua meille ja kotiin pitääkin tulla tyhjin käsin (järjetöntä, kyllä) :D Kaupat tuli kuitenkin tehtyä ja lähdettiin ajamaan kotiin päin. Manu oli pieni ja sillä oli maailman pehmein turkki. Se huusi kuin syötävä ensimmäiset 15 minuuttia ja nukahti sitten minun syliin. Tarkistin viiden minuutin välein, että hengittäähän se vielä… Olavia jännitti niin paljon kotimatkalla, että se vaan ajoi ihan tuppisuuna ja mietin, että entä jos Olavi haluaakin palauttaa pennun. Ei onneksi halunnut ja jännityskin hälveni pikkuhiljaa :D
Manu kotiutui meille hyvin ja siinä alettiin heti opetella sisäsiisteyttä, omaa nimeä ja hihnassa kävelyä. Alussa oli yllättävän rankkaa. Olin silloin vielä opiskelija ja Manun kanssa päivät kotona Olavin ollessa töissä. Manua piti viedä ulos niin monta kertaa päivässä, jos se oli hereillä niin noin puolen tunnin välein. Ahkeruus kyllä kannatti sillä Manu oppi aika nopeasti sisäsiistiksi.
Harjoittelimme myös paljon ja huolellisesti yksinoloa. Meidän edellisellä koiralla oli jonkinlainen eroahdistus/yksinolo -ongelma enkä halunnut enää sellaista koiraa, jonka kanssa on jo arkielämässä niin paljon hankaluutta. Manulla tosin ei ikinä tuntunut olevan mitään ongelmaa yksin jäämisessä tai olemisessa joten harjoittelukin oli helppoa sen kanssa. (Huom. en silti odottanut saavani koiraa, joka ei välttämättä edes nouse tervehtimään, kun tullaan kotiin. Että se siitä ”koirissa on parasta se että aina on joku iloisena kotona vastassa”….. Niinpä niin).

Korvat taisi olla oikean kokoiset jo syntyessä

Kun oma nimi oli opittu, aloimme opettaa luoksetuloa ja istumista. Näihin on sekä sanalliset käskyt että käsimerkit. Sitten kun Manu osasi nämä, yhdistimme käsimerkkeihin pillikäskyt. Oikeastaan näistä pentuajan harjoitteluista ei ole kovin paljon muistikuvia, kaipa se oli silloin aika helppoa ja Manu oppi varmaan nopeasti. Tosin sen muistan kyllä että torumisen kanssa oli ongelmia, sillä Manulle ei tuntunut menevän se oikein perille. Oi jospa olisimme heti keksineet kolinapurkin… Olisi jäänyt monet painit painimatta.
Myös noutoa alettiin melkeinpä heti opettaa, tai alussa se oli lähinnä kehumista siitä jos Manu kantoi suussa mitä tahansa. Siitä siirryttiin palkkaamiseen jos esine tuli käteen ja niin edespäin. Nouto on aina ollut hankalampi juttu Manun kanssa. Pentuaikoina tosin oli myös omat odotukset ehkä liian korkealla ja otimme turhaan stressiä siitä, että Manulla oli huono ote noutoesineistä/linnuista. Silloin olisi voinut vaan enemmän palkata ja kehua siitä että se ylipäänsä kantoi ja toi niitä meille. Eikä odottaa mitään täydellistä suoritusta. Ei se nouto edelleenkään mikään Manun bravuuri ole mutta on se nyt tullut todettua että tositilanteessa ne linnut tulee kyllä hyvällä otteella ja innokkaasti isännän käteen. Eli kyllä me jotenkin onnistuttiin.

Tuusniemen mökillä

Pentuaikoja ei oikeastaan ole ikävä. Vaikka pikku-Manu olikin mahdottoman söpö (ulkoilu oli hidasta kun kaikki halusi silittää), oli se myös aikamoinen rasavilli. Sillä ei myöskään ollut oikein minkäänlaista itsesuojeluvaistoa ja koko ajan sai varoa, että se ei esim. putoa terassilta tmv. Yleistä Manulle oli myös juosta suuna päänä vettä täynnä olevaan ojaan, pää edellä sukelluksiin tietysti. Olin aina sydän kurkussa että nyt se hukkuu/katkoo luita/teloo muuten itsensä. Mutta se on kyllä edelleen yksi rakkaimmista muistoista, kun ensimmäistä kertaa sain sen pienen noin viisikiloisen rääpäleen syliin ja ymmärsin että siinä se oma koira nyt vihdoin on.