Peruskoulutuksen toinen kerta

Eilen olin sivustakatsojana seuraamassa peruskoulutuksen toista kertaa. Vieraita koiria ja ohjaajia tarkkaillessa voi oppia paljonkin. Aiheena oli tällä kertaa nouto, jolle omistettiinkin koko puolitoistatuntinen. Kuvia ei muuten ole, koska vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ensi kerralla olisi aurinkoisempi keli, niin voisi jotain kuvitusta yrittää hankkia.

Ensin jätettiin koirat autoon odottamaan ja käytiin läpi koulutusnoudon perusteita esimerkkikoiran avulla. Manulle olemme noudon opettaneet spontaanimenetelmällä, jota itse pidän hiukan parempana tapana. Väitteeni perustuu siihen, että spontaaninoudolla saa aikaan mielestäni iloisemman suorituksen, jota koira lähtee aina innoissaan tekemään. No, Manulla se ei ehkä toimi koska se ei muutenkaan ole mikään tyypillinen iloinen koira. Mutta toisaalta koulutusnoudon avulla voi saada koiran ehkä nopeammin varmemmaksi noutajaksi ja aikaiseksi teknisesti paremman suorituksen. Mutta olen silti sitä mieltä, että seuraava pentukin opetetaan spontaanimenetelmällä ja otetaan sitten koulutusnoudon niksejä käyttöön jos jotain ongelmia ilmenee. Tämäkin tietysti on hyvin koirakohtaista ja paras on tehdä niin, minkä omalle koiralleen kokee sopivimmaksi.

Seuraavaksi otettiin koiratkin mukaan ja lähdettiin yksi kerrallaan kokeilemaan, miten se nouto onnistuu. Manu pääsi demonstroimaan taitojaan heti ensimmäisenä ja ihan hyvin se meni. En tosin mitään ongelmia odottanutkaan, koska Manulla on nouto aika hyvällä mallilla. Manun ongelmana on vähän se motivaation ja iloisuuden puute, ja esim. tässä suorituksessa se palasi kävelyvauhtia takaisin Olavin luo, mistä saimmekin kouluttajalta kommentin että onko koiraa paljonkin ruodittu noudossa… Totta on se, että Manun pentuaikoina emme osanneet noutoa oikein opettaa ja silloin meni moni asia mönkään. Aika hyvin ollaan kuitenkin saatu omia mokia korjattua jälkikäteen, mutta työtä se on tietysti vaatinut. Manu on nykyään sellainen varma mutta hidas noutaja.

Katsojan näkökulmasta oli muutamia asioita, jotka kiinnittivät huomioni.

1) Koiran turha piippaus, venkoilu, jatkuva steppaaminen ja muille pörhistely. Vaikuttaa, että usealla koiralla nousee kierrokset niin ylös tuollaisessa tilanteessa, ettei paikallaan odottelusta meinaa tulla mitään. Uskon, että ongelma voi johtua osaksi koirien hermorakenteesta, mutta myös koulutuksesta tai paremminkin sen puutteesta, tai sitten vääränlaisesta koulutuksesta. Kyllä Manukin käy kierroksilla kun sen ottaa autosta ulos koulutuspaikalla ja se näkee muut koirat. Mutta sille tehdään heti selväksi, että nyt rauhoitutaan ja odotellaan ihan nätisti paikalla istuen. Meillä on periaate, että kerran sanotaan ja jos ei mene perille, sen jälkeen tulee sama komento sellaisella äänensävyllä ettei jää enää yhtään epäselväksi tarvitseeko sitä totella (huom. ei tarkoita mitään naama punaisena -karjuntaa ;) ). Esim. juuri tuolla koulutuksessa kun Manun päästää autosta ja se siinä kiskoo hihnassa ja käy kierroksilla, riittää yleensä yksi napakka ”hei” -murahdus ja pieni hihnasta nykäisy. Sen jälkeen Manu muistaa miten hihnassa piti käyttäytyä ja saa kehut kun on nätisti. Tätä on kyllä harjoiteltu PALJON eikä se aina ole ollut niin helppoa.

2) Yleinen tottelevaisuuden/kuuliaisuuden puute. Pohdin, että jos koiraa ei esim. uskalleta laskea irti hihnasta piha-alueella sen vertaa, että dami käytäisiin viemässä viiden metrin päähän, miten sellaisen kanssa voi metsään lähteä? Minun mielestä tottelevaisuuden pitäisi toimia ihan kaikkialla muualla, ennen kuin lähdetään sinne haastavimpaan paikkaan eli metsään. Tätäkin ollaan harjoiteltu paljon Manun kanssa, ja silti se edelleen joskus unohtaa olevansa komennon alla, mistä ei saa lähteä ilman lupaa. Harjoitukset jatkunevat Manun elämän loppuun saakka…

3) Erilaiset noutoon liittyvät ongelmat. Ehkäpä noutoa ei oltu harjoiteltu kovin paljoa vieraissa paikoissa tai häiriötekijöiden läsnäollessa. Oletukseni oli, että yli 1-vuotiaiden ryhmässä kaikilla olisi nouto ainakin suht hyvällä mallilla. Muistan, että viime kevään treeneissä tuskailimme Manun huonon otteen kanssa. Meille muuten selvisi myöhemmin, että koiralla oli nielurisatulehdus tuohon aikaan, mikä varmaankin selitti ainakin osan ongelmista. Mutta näissä harjoituksissa huomasi esimerkiksi että koira saattoi lähteä noutoon ja damin kohdalle päästyään rynnätäkin omille teilleen. Minua ei niinkään kummastuttanut koirien temppuilut (koska koira on aina koira, opportunisti joka käyttää tilaisuuden hyväkseen) vaan se, etteivät ohjaajat tuntuneet puuttuvan asiaan kovinkaan säpäkästi. Niinkuin sanoin aiemmin, Manu saa välittömästi palautetta jos se rupeaa venkoilemaan. Mistä koira muuten tietää, milloin se tekee oikein tai väärin, jossei se saa palautetta heti?

Helppohan se on tietysti sivusta huudella niin sanotusti, mutta on meilläkin omat ongelmamme olleet. Ja osa on jo saatu ratkaistua. Esimerkiksi sen eteen, että Manu osaa olla rauhassa ja kuunnella ohjeita myös ihan toisen koiran lähietäisyydellä on tehty niin paljon töitä ja toistoja, ettei ole tosikaan. Joka päivä käydään 3-4 kertaa ulkona ja vastaan tulee yleensä vähintään 2-3 koiraa joka kerta. Silloin kun kontaktin otto toisen koiran läheisyydessä oli vielä ongelma, käytettiin joka ainoa tilaisuus harjoitteluun eli toistoja tuli viikoittain vähintään 40-50, luultavasti enemmänkin. Ja nyt ongelmaa ei enää ole.

Treeneissä saatiin muuten puolivahingossa aikaan myös yksi riistatilanne. Muiden suorituksia seuratessa Manu alkoi haistella takana olevaan metsikköön päin. Olavi lähti katsastamaan, mitä siellä on (koira hihnassa). Manu ottikin noin kolmenkymmenen metrin päässä (alkuperäiseen paikkaan nähden) tiheään pusikkoon lyhyen seisonnan. Olavin annettua nostoluvan seurasi aika rivakka avanssi, jonka seurauksena joku riistaeläin (ilmeisesti jänis, jäi näköhavainnot vähän huonoksi risukon takia) lähti pusikosta liikkeelle. Manu pysähtyi (no okei, ehkä hihnan ansiosta…) ja sai kehut.

Näistä treeneistä jäi kokonaisuudessaan hyvä mieli itselle Manun toiminnasta. On se vaan kivaa, kun joskus omankin koiran kanssa onnistuu joku asia :) Meillä on sen verran ollut erinäköisiä vastoinkäymisiä, että soisi sen onnistumisen välillä sattuvan omallekin kohdalle.

Seuraavalla harjoituskerralla on tiedossa taas lisää noutoa ja jokaisen tason mukaan haastavampia noutoja.

Viikonlopun fasaanitreenit

Hyvät uutiset: Manu seisoo linnuille kyllä.

Huonot uutiset: Avanssi on noin sata metriä liian pitkä.

Eli toisin sanoen käytiin viikonloppuna treenaamassa fasaaneilla. Ajeltiin puolisen tuntia erään koirapiireistä tutun henkilön luo, jonka pihapiirissä ja talon läheisyydessä käyskentelee puolikesyjä fasaaneja. Olavi halusi kokeilla, seisooko Manu fasaanille, koska syksyllä tuli paljon törmäyksiä metsälintuihin eikä oikein päästy kunnon seisontoja näkemään.

Ensin kävelimme lenkin metsässä. Manu jaksoi kuntoonsa nähden juosta ihan yllättävän hyvin, mutta haku oli entisenlaista suppeaa eikä Manu oikeastaan tainnut edes tajuta mistä siinä oli kyse. Kun palasimme talolle päin ja tiedossa oli suunnilleen, missä linnut voivat olla, laitettiin Manu varmuuden vuoksi liinaan kiinni. Pian löytyikin pusikko, missä lymyili 2 fasaanikukkoa. Manu otti seisonnan muutaman metrin päähän linnuista. Kun se tarkensi hieman seisontaansa, pölähtivät fasaanit lentoon. Voi olla että ihmistenkin pieni liikehdintä ne hermostutti.

Tässä tuli esille meidän uusi ongelmakohta. Lintujen karkottuessa Manulla petti itsehillintä ja peräänhän se lähti tuhatta ja sataa. Liina oli Olavin saappaan alla, mutta sehän luisti sieltä ja ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, oli koira jo hyvän matkaa menossa. Lopulta Manu pysähtyi pellolle noin sadan metrin päähän kun näköyhteys lintuihin katkesi.

Siinä sitten otettiin pieni tauko ja pohdiskeltiin mikä meni vikaan. Vikaan meni selvästi se, ettei Manulla ole riittävän selvästi iskostunut mieleen toimintamalli: lintu lentoon – paikalla pysyminen. Onhan sitä harjoiteltu variksilla, harakoilla, yllättäen heitetyillä noutolinnuilla ja ties millä, mutta mikään ei ole tietysti sama asia kuin se oikea lintu nenän edessä. Tuollaisia tilanteita on vähän vaikea spontaanisti harjoitellakaan. Metsälinnut ovat sen verran arkoja (ainakin ne, mihin ollaan itse törmätty) etteivät päästä koiraa seisontaetäisyydelle. Etenkin kun Manun pitää melkeinpä muutaman metrin päähän päästä että se tajuaa seisoa. Kauempaa lentoon lähtevä lintu ei laukaise minkäänlaista peräänmenoreaktiota Manussa. Sama juttu näillä lenkkipoluilla pyörivillä variksilla ym., ei Manu nosta niistä kierroksia sillä lailla että paikalla pysymisessä olisi mitään ongelmaa. Aiemmin olemme Vakkerilla käyneet kyyhkytreeneissä, mutta silloin ei Manu vielä linnuista oikein välittänyt.

Jatkettiin kumminkin vielä harjoituksia, tällä kertaa virheestä oppineena liina käsissä. Pian löytyi fasaanikana ojasta pienestä pusikosta ja Manu otti seisonnan sille. Kana kuitenkin lähti juoksemaan alta ja Manu hieman hölmistyi tilanteesta. Vaihdoimme itse paikkaa ja kana pyrähti lentoon ennenkuin Manu ehti uudelleen ottaa seisontaa. Tällä kertaa koira jäi kuitenkin nätisti paikalleen, joten heitimme noutolinnun ja Manu suoritti noudon ja sai kehut päälle.

Siinä se seisoa tököttää. Onpahan kuvatodiste tästäkin harvinaisuudesta.

Siihen onnistumiseen sitten lopetettiin treenit. Ihan hyvä mieli jäi siitä, kun näki että kyllä Manu seisoa osaa halutessaan ja sillä edellytyksellä, että se pääsee riittävän lähelle lintua. Toisaalta taas selkeni hyvin se, miten paljon pitää harjoitella tuota paikalla pysymistä linnun karkottuessa. Ainakin jos Olavi haluaa että metsällä käymisestä vielä jotain tulee. Eihän siinä mitään, mukavaahan se on koiran kanssa touhuta, mutta ongelmaksi tulee näiden todentuntuisten tilanteiden löytäminen tai niiden puutteessa tilanteiden lavastus. Mailla, jossa me yleensä liikutaan, ei kyllä fasaaneja pyöri. Kuten sanottu, kauempaa karkottuvat linnut eivät aiheuta peräänmenoa. Mikään noutolinnun heittely, pallon potkiminen tmv. ei nosta Manun kierroksia.

Voi olla, että itse on jo hieman ehtinyt tuudittautua petolliseen turvallisuuden tunteeseen Manun suhteen. Se kun on nykyisin niin helppo ja rauhallinen kotona ja normaalisti ulkoillessa, että vaikea on kuvitella että se nyt käsistä lähtisi… :D Mutta münsteri taitaa olla münsteri vaikka voissa paistaisi ja tilanne on eri kun edessä on oikea lintu. Onkohan se lähdettävä uudestaan Vakkerin Timpan luo kyyhkyjä katsastamaan…

Ensimmäistä kertaa jäniksen selässä

Viime viikonloppu meni Pirkanmaalla hirvijahdin merkeissä. Omassa hirviseurassani on jahti aloitettu perinteisesti lokakuun toisena viikonloppuna. Syyt tähän ovat olleet lämpötila ja turvallisuus: ulkona on kylmempää hirvien ruhojen riiputtamista varten ja lehdet ovat osaksi jo tippuneet, joten näkyvyys metsässä on parempi.

Hirvijahdin aloituksesta ei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa. Lauantaina eivät koirat, koiramiehet tai passimiehet nähneet vilaustakaan hirvestä. Sunnuntaina hirven pääsi näkemään koiramies ja kuuman vihjepuhelun soittanut maanviljelijä. Hirvet menivät ilmeisesti sellaisessa pusikossa, että koiramiehelle ei ampumatilannetta siunaantunut. Oma saldo oli tuntien istumaharjoitus passijakkaralla ja koiran ylösotto hirvistä sunnuntaina läheltä omaa passipaikkaa.

Ennen Manun mahatautia kävin koiran kanssa myös omien maiden läheisyydessä katselemassa lintuja. Noin tunnin lenkin jälkeen Manu otti hyvin karussa hakkuuaukon rinteessä seisonnan kolmen kuusen muodostamaan kuusipuskaan. Juuri sillä kohtaa rinnetta ei oikein ollut mitään muuta suojaa kuin kyseinen kuusipuska. Manu seisoi kiinteästi ja itse kiertelin puskan puolelta toiselle ja ihmettelin, että mitäköhän siinä puskassa on. Manu seisoi noin metrin päästä puskasta ja koska oma kiertelynikin oli aika ilmeistä, heräsi minulle ihmetys puskan mahdollisesta piiloutujasta. Kovin oli kovahermoinen olio kyseessä.

Koska Manun seisonta oli kiinteä, ei muuta kuin panokset piipuun, varmistin pois ja Manulle avanssilupa. Ensimmäinen nosta -käsky johti lähinnä siihen, että Manu tarkensi aavistuksen seisontaansa. Toisella nosta -käskyllä Manun seisonta muuttui vaanivaksi makaamiseksi. Kolmanteen nosta- käskyyn otin kunnon liikkeen mukaan ja samalla kun annoin käskyn syöksyin itse eteenpäin. Tästä Manukin innostui ja syöksyi keskelle kuusipuskaa sillä seurauksella, että jänis lähti puskasta rinnettä alas. Itse olin väärällä puolella puskaa. Olin valmistautunut siihen, että mikä puskasta ikinä lähteekin, lähtee rinnettä ylös. No olin puskan vasemmalla puolella ja jänö lähtikin oikealle alas. Koko tilanne kesti noin 1-2 sekuntia ja täytyy myöntää, että ei siinä paljon pilliin ehtinyt viheltämään.

Jänis pakeni Manu perässään läheiseen kasvatuskuusikkoon ja kyllähän Manu antoi muutaman haukunkin ajaessaan. Itse jäin istuskelemaan maahan ja odottelin aikani ennen kuin aloin kutsua Manua. Hetken huutelun jälkeen Manu tulikin kieli roikkuen takaisin ja silmät paloivat siihen malliin, että jänis oli saanut tehdä kovan työn päästäkseen Manulta karkuun.

Tämä riistakokemus antoi jälleen lisää uskoa koiran toimintaan. Oikeissa olosuhteissa seisonta löytyy ja seisonta tapahtui aivan piikkiin eli niin lähellä kuin mahdollista ilman karkotusta. Lisäksi seisonta oli kiinteä ja kestoakin oli muutaman minuutin. Bonuksena vielä, että seisonta oli jänikselle, mikä ei ole helpoin seisottava. Siihen en vielä vähäisen seisojakokemukseni perusteella osaa ottaa kantaa, onko näistä jänisseisonnoista nuoren koiran kehitykselle hyötyä vai haittaa.

Viime hetken treenit kanalintukauteen, osa 2

Valmistautuminen kanalintukauteen jatkui Manun osalta viime viikonlopun sunnuntaina matkalla Pielavedelle. Pielavedellä sijaitsevat kanakoirayhdistyksemme treeni- ja metsästysmaat.
Ilma oli ihmisen kannalta mitä parhain, mutta koiralle melko vaativa. Lämmintä oli yli 20 astetta ja aurinko porotti. Haulikko oli mukana mahdollisten sorsien takia, mutta kuivuus oli kyllä vienyt kaikki kosteikot joten sorsista ei havaintoja.

Hakuun!

Niin kuin muutkin ovat saattaneet metsässä kulkiessa huomata, tänä syksynä metsäkanalintuja vaikuttaa olevan reilun puoleisesti. Käytännössä melkein heti, kun Manu pääsi hakuun, saimme ensimmäisen näköhavainnon linnuista. Lintu lähti sellaisesta ryteiköstä, että epäselväksi jäi mikä lajike oli kyseessä. Lintu ei kuitenkaan lähtenyt kauas, joten siitä aukeutui Manulle hyvä treenimahdollisuus. Manu sai linnusta hajun ja suuntasi kohti linnun oletettua paikkaa. Lintu pölähti pari metriä koiran edestä lentoon ja vihelsin koiran paikoilleen. Perään Manu ei lähtenyt, mutta täytyy myöntää ettei se myöskään pillikäskystä istunut. Pitkä vihellys tarkoittaa että koiran pitäisi istua ja jäädä paikoilleen, mutta tärkeintä tietysti että se ylipäänsä pysähtyy ja jää odottamaan eikä ryntää linnun perään.
Tätä seurasi hyvin samantyyppinen tilanne, jossa lintu siivitti ryteiköstä lentoon. Tässäkään yhteydessä Manu ei lähtenyt perään, mutta pikkumünsterille tyypillistä jälkipolttoa oli havaittavissa. Istuminen ei oikein kiinnostanut ja mieli olisi tehnyt tutkailla linnun pakoreittiä tarkemmin. Tämän jälkeen piti vähän avata Manun korvia ääntä korottamalla.

Tauolla

Lämmin ilma yhdistettynä perisuomalaiseen metsään (raivaamatonta risukkoa) veivät koirasta mehut aika nopeasti. Teimme ehkä noin tunnin lenkin. Tilanteita ei tälle päivälle enempää siunaantunut. Lintujen lisäksi havaintoja saatiin karhusta (jätökset) ja hirvistä (jäljet).
Tämän hetkisten kokemusten perusteella Manun kehitys on siinä vaiheessa, että linnut kiinnostavat ja nenän käytöllä ne kyllä löytyvät. Seisontoja ei kuitenkaan olla juurikaan nähty, sillä tähän mennessä Manu on seisonut vasta todella lähellä oleville linnuille. Joko Manulla on tässä vaiheessa korkea seisontakynnys tai vaihtoehtoisesti se ei vielä osaa tarkentaa linnun tarkkaa paikkaa, josta seurauksena on törmäys lintuun. Huolimatta siitä kumpi on kyseessä, ratkaisu luullakseni löytyy ajasta ja metsästä eli antaa ajan kulua ja tehdään paljon metsälenkkejä maastoissa joissa lintuja on. Pääasia, että tilanteita saadaan aikaiseksi.

Kulkua vanhalla turvetuotantosuolla

Kuvissa näkyy muuten Manun uusi hakuliivi, joka tilattiin Kardogista. Liivi on tehty mittatilaustyönä, joten se istuu kuin hanska ja vaikuttaa muutenkin laadukkaalta.